Lajivoima – määrittely ja mittaaminen

Lajivoima on mielenkiintoinen käsite, eikä vähiten pyöräilyn kohdalla. Poljinliikkeen yksinkertaisen luonteen johdosta voisi olettaa, että hyvä yleisvoimataso siirtyisi siihen suoraan tai ainakin kohtuullisen hyvin ja nopeasti. Päällisin puolin yksinkertaiselta vaikuttava suoritus vaatii kuitenkin kohdennettua harjoittelua, kuten kaikki eri urheilulajeissa ilmenevät suoritukset, joissa tulee tuottaa suuria määriä voimaa ja vieläpä nopeasti.

Mikä saa yhden kuskin lähtemään paikaltaan kuin tykin suusta ja saamaan aina pyörän mitan verran etumatkaa mutkista ulos polkiessa? Tässä jutussa pyritään valottamaan, että mitä hyvän poljinvoiman ja sprinttitehon takana on.

Lue pidemmälle, niin tiedät, mitä mielenkiintoisia oppeja videoista irtoaa!

Määrittelyn haasteet

Mikä poljinliikkeessä on sitten niin vaikeaa? Iso tuuma silmään ja jalat pyörimään, eihän se ole sen vaikeampaa? Kun suoritusta lähdetään purkamaan voimantuoton kompontteihin, käy nopeasti selväksi, että yksinkertaiselta vaikuttava polkimien veivaaminen kätkee sisälleen paljon korkean tason vaatimuksia. Tekstin pohjan tarjoaa Olympic Channel -sivustonAnatomy of An Athlete -videosarja, johon painonnostaja Dmytro Chumak ja BMX-ajaja Connor Fields ovat päässeet testattaviksi.

Lajispesifisen voiman määrittelyssä – ja vielä enemmän mittaamisessa – törmätään nopeasti ongelmiin. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, lajivoiman mittaaminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta ja siinä pitää tyytyä kompromisseihin, joilla arvellaan olevan hyvä korrelaatio itse lajisuorituksen ja siinä ilmenevän voimantuoton kanssa. Painonnosto ja voimanosto ovat poikkeuksia, sillä niissä levytanko on lajissa käytettävä väline ja kilogramma on kilogramma riippumatta, että miten päin sen kääntää tai mistä suunnasta sitä katsoo. Esimerkiksi kamppailulajeissa voimantuottosuuntien mallintaminen testaustarkoituksessa on mahdotonta tai vähintäänkin haastavaa ja siksi on tyydyttävä yleisen tason testeihin, jotka ovat puolestaan voima- tai painonnostajalle hyvin lajinomaisia testejä, kuten esimerkiksi myöhemmin seuraavissa videoissa käytettävät räkkivedot reiden puolivälin korkeudelta.

Lajianalyysin perusteella pystytään päättelemään, että mikä voiman osa-alue on lajille ominaisin ja siten merkittävin. Valittavana on tuttu kolmikko:

  • Maksimivoima
  • Nopeusvoima
  • Kestovoima

Esimerkiksi lentopalloilijan maksimivoimataso on toissijainen sen jälkeen, kunhan se antaa riittävän pohjan mahdollisimman korkealle viritetylle nopeusvoimatasolle. Vastaavasti, painija tai kamppailu-urheilija tarvitsee jossakin määrin kaikkia voiman osa-alueita aina maksimivoimasta kestovoimaan. Painonnostajan ja BMX-pyöräilijän harjoittelu tähtäävät sen sijaan maksimivoiman kehittämisen ohella mahdollisimman korkeaan hetkelliseen tehontuottoon, mikä on korkealle viritetyn nopeusvoimatason ilmentymä.

Jos lajivoiman määrittelyyn haluaa antaa yhden ja kaiken kattavan vastauksen, se voisi olla muotoa: sen tunnistaa, kun sen näkee.

Esimerkiksi georgialaisen superraskaan sarjan painonnostajan Lasha Talakhadzen voimatempaukset eivät jätä arvailun varaan, että kyseessä on huippusuorittaja, vaikka laji ei olisi lainkaan tuttu.

Testit

Olympic Channelin videoissa urheilijat viedään kohtuullisen kattavan testipatteriston läpi, joka lähtee kehonkoostumuksen mittauksesta. Videot ovat nähtvissä kokonaisuudessaan alla.

Keskitytään videon pohjalta saaduissa testituloksissa kolmeen oleellisimpaan meidän tarkoituksiamme ajatellen.

Kevennyshyppy. Tasajalkaa tehtävä vertikaalihyppy nopealla suunnanmuutoksella mittaa alavartalon yleisen tason nopeusvoimaominaisuuksia. Sen vahvuutena ovat lähes olemattomat taitovaatimukset; jos urheilija ei taida tasajalkaa hyppäämistä, hommia löytyy muualtakin kuin lajiharjoittelusta.

Räkkiveto reiden puolivälistä. Testissä urheilija pyrkii tuottamaan mahdollisimman paljon voimaa vetämällä tankoa ylöspäin reiden puolivälin korkeudelta. Testi antaa merkittävästi lisää informaatiota urheilijan ominaisuuksista, kun se pystytään toteuttamaan videossa käytettävillä voimalevyillä, jotka pystyvät mittaamaan myös voimantuottoajan. Erityisesti nopeusvoimaurheilijalla on merkitystä voimantuoton huippuarvon lisäksi, että missä ajassa sen täysi arvo tai jokin tietty osuus, on se sitten 50 tai 70 %, saavutetaan.

Wingate-testi / 10 s sprintti. Pyöräergometrilla tai Wattbikella tehtävä Wingate on brutaali anaerobisen huipputehon ja kapasiteetin testi. Kun pyörään on asetettu tiettyä osuutta urheilijan kehonpainosta vastaava vastus, suoritus on hyvin yksinkertainen; vetoon lähdetään täysillä ja lopussa kiristetään! Wingate toimii käytännön esimerkkinä ajan suhteellisuudesta, sillä puoli minuuttia ei tunnu missään muussa yhteydessä yhtä pitkältä. Se, että miksi BMX-pyöräilijä Fieldsin testissä käytettiin 10 s sprinttiä, eikä täyttä 30 sekunnin Wingatea on arvoitus.

Wingatesta tai vastaavasta sprinttitestistä saadaan muun muassa seuraavia kiinnostavia suureita:

  • Huipputeho.
  • Testin aikana tehty kokonaistyö, joka mittaa anaerobista kapasiteettia.
  • Väsymisprosentti – miten paljon tehontuotto laskee vedon aikana.

Arvatenkin pyöräergometrilla tehtävä testi on pyöräilijälle niin spesifi kuin mahdollista. Vaikka pyörällä sprintin tekeminen ei kuulosta vaikealta suoritukselta minkä tahansa lajin urheilijalle, se sisältää silti yllättävän paljon nyansseja ja taitoa, kuten seuraavasta luvusta selviää.

Tulokset

Tulokset ovat taulukoituna alla.

Harmillisesti, Chumak ei tehnyt videossa kevennyshyppyä, joka olisi ollut varsin kiinnostava tieto, sillä huipputason painonnostajlta on nähty vähintäänkin kiitettäviä vertikaalihyppyjä. Eteenpäin päästään kuitenkin näilläkin tuloksilla.

Lähdetään liikkeelle räkkivedosta. Fieldsin aikaan saama 3480 N suuruinen voima on huomattava ja entistä kunnioitettavamman tuloksesta tekee, että se on Chumakin tulosta korkeampi. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistaa mahdolliset mittausvirheet, sillä mittaaja, laitteisto ja olosuhteet eivät olleet molemmissa testeissä samat. Reilu 150 N suuruinen ero voi siis hyvinkin mennä mittavirheen piikkiin, puhumattakaan laitteiston epätarkkuudesta, sillä Chumak nostaa ensimmäisellä yrityksellä vyötärönkorkuiset levypainoniput lattiasta ilmaan.

Pyöräergometrilla ja Fieldsin tapauksessa Wattbikella tehty testi on sitäkin kiinnostavampi. Teho voidaan laskea liikenopeuden ja voiman tulosta; mitä raskaampi vastus ja mitä suurempi kadenssi, sitä enemmän tehoa saadaan ulos – simple as that. Vertailukohtana, Tarttumapintaa lukuihin saa ketjujen vetolujuutta käsittelevästä tutkimuksesta, jonka mukaan 1800 W suuruinen teho saadaan aikaan 175-millisillä kammilla, ”isolla tuumalla”, 1000 N suuruisella poljinvoimalla (100 kg vastaava voima) ja 100 rpm kadenssilla. Fieldsin tuottama rouhea 2300 W lukema on eliittitasoa mistä tahansa kulmasta katsottuna – ja onhan se riittänyt Olympia- ja MM-kultamitaliin.

Chumakin tulos on sen sijaan vaatimaton, 1039 W. Videon perusteella voi uumoilla, että ohjeistus testiin jätti toivomisen varaa, sillä hän aloittaa testin istuen seisaaltaan tehtävän sprintin sijasta. Tämä yksistään selittää osan tuloseroissa, mutta ei kaikkea ja tästä päästään seuraavaan osa-alueeseen eli voimantuoton komponentteihin, jotka ovat lajispesifisen voiman ytimessä. Ennen pidemmälle menemistä, on toki hyvä huomioida mittavirheen mahdollisuus myös tässä testissä, sillä käytettävät mittalaitteet eivät olleet samoja. Se, että tulokset eivät olisikaan absoluuttisesti oikeita, ei kuitenkaan vesitä tästä eteenpäin tapahtuvaa tarkastelua.

Voimantuoton komponentit

Voimantuottoon vaikuttaa lukuisa määrä tekijöitä, joista tärkeimpiä on pyritty listaamaan alle.

  • Voimantuottosuunta
  • Bi- vs. unilateraalinen liike
  • Lihastyömuoto (jännitys-venytys)
  • Suorituskesto
  • Voimantuottoaika
  • Lihaksen jännityshistoria

Viimeinen eli lihaksen jännityshistoria tarkoittaa tapahtunutta lihastyötä lyhyellä aikavälillä, millä voi olla oleellinen vaikutus voimantuottoon. Esimerkiksi isometrinen jännitys korostaa välittömästi sitä seuraavaa konsentrista voimantuottoa. Tämä kohta ei ole kuitenkaan oleellinen tässä tarkastelussa, joten jätetään se pois luvuista tästä eteenpäin.

Alla on listattuna BMX-pyöräilyn poljinliikkeen ja painonnoston lajisuorituksen vaatimuksia eri voimantuoton komponenttien näkökulmasta. BMX-pyöräily koostuu toki paljon muustakin kuin vain mahdollisimman korkeasta tehontuotosta poljinliikkeen aikana, mutta keskitytään toistaiseksi siihen, koska siitä on mittaustulokset saatavilla. Painonnoston lajisuorituksessa huomioidaan niin veto-, vastaanotto- kuin nousuvaihe.

Taulukon pohjalta saadaan poimittua muutama arvokas huomio, joka selittää löytyneitä eroja testituloksissa.

Vaikka voimantuottosuunta on molemmissa sama, pyöräergolla saatavat huipputeholukemat eroavat toisistaan yli 1000 W verran. Ero tiivistyy ainakin osittain todennäköisesti kolmeen kohtaan: lihastyömuotoon, voimantuottoaikaan ja liikkeen luonteeseen eli onko se bi- vai unilateraalinen.

  • Harvassa lajissa lajisuoritus tapahtuu yksinomaan bilateraalisesti. Painonnosto on tässä kohdin harvojen joukossa, vaikka työnnössä saksaus onkin edelleen vallitseva tekniikka (kiinalaiset ovat tosin tästä eri mieltä). Jos suuri osa harjoittelusta tapahtuu bilateraalisesti, se ei ole tae, että voimantuotto on myös unilateraalisesti vastaavalla tasolla. Jostakin syystä siirtovaikutus on tyypillisesti korkeampi unilateraalisista bilateraalisiin liikkeisiin kuin toisin päin. Osasyynä voi olla, että unilateraaliset liikkeet kohdistavat epäsymmetrisen luonteensa johdosta erilaisia vaatimuksia lantion ja keskivartalon stablioinnille.
  • Lihastyömuotoja tarkastellessa polkupyörällä tapahtuva poljinliike on siinä mielessä erikoisuus, että siinä ei ilmene lähes laisinkaan venytys-jännityssykliä eli lihasjännekompleksin venymistä ennen konsentrisessa voimantuotossa tapahtuvaa lyhenemistä. Painonnostossa venymis-jännityssykli voi olla sen sijaan läsnä nostotyylistä riippuen jo 1. vedossa (lantion noston ja nopea lasku ennen noston aloitusta) ja viimeistään vastaanottovaiheessa.
  • Voimantuottoaika muodostaa kenties suurimman eron kaikista vertailun voimantuoton komponenteista. Painonnostossa vetovaiheen kesto 2. vedon loppuun voi olla nostajan tasosta riippuen 0,6-0,8 s, jota seuraa vastaanottovaihe. Oletuksella, että BMX-pyöräilijä polkee 125 rpm kadenssilla – joka on todennäköisesti alakanttiin – yhteen poljinkierrokseen kuluu 0,48 s, josta vain osa voidaan käyttää korkeimpaan voimantuoton vaiheeseen poljinliikkeen biomekaniikasta johtuen. Karkeana olettamuksena voi esittää, että poljinliikkeessä voimaa pitää tuottaa jopa 3-kertaa nopeammin kuin painonnoston vetoliikkeessä. Nopeusvoiman kohdalla ei olekaan kyse ainoastaan, että miten vahva urheilija on, vaan miten nopeasti voimaa pystytään tuottamaan.

Lopuksi

Videot ja niiden pohjalta saadut tulokset antavat mielenkiintoisen silmäyksen suorituskykyyn korkeimmalla mahdollisella tasolla. Vaikka tuloksissa olisikin reilusti heittoa, lajivoiman spesifinen luonne pitää silti paikkansa.

Vaikka poljinliike vaikuttaa päällisin puolin verrattain yksinkertaiselta, Chumakin maailmanluokan yleisvoimataso ei silti siirry siihen – ainakaan suoraan ensikokeiluilla. Tämä ei tarkoita, etteikö voima- ja vaikkapa vielä painonnostoharjoittelu  olisi hyödyllinen osa urheilijan voimaharjoittelua – pyöräilijät mukaan lukien. Itse lajitreeniä ja harjoittelun spesifisyyttä ei sovi silti unohtaa, etenkin harjoituskokemuksen karttuessa.

-Jukka Mäennenä
2.8..2020
@4130.fi
@jukka4130

____________

Haluatko oppia lisää?

Jos haluat ottaa voimaharjoittelun keskipitkän oppimäärän kerrasta haltuun, Maastopyöräkirja pitää sisällään yksinomaan maastokuskin voimaharjoittelulle omistetun luvun! Jos tämä jättää kylmäksi, Voimaharjoittelu – teoriasta parhaisiin käytäntöihin -teos on hyppy syvään päätyyn perätin 438 sivun muodossa! Sana poluilla on, että kyseessä on perusteellisin kotimainen voimaharjoittelusta kirjoitettu teos.

Tsekkaa kirjavalikoima täältä tai hyödynnä pakettitarjousta hankkimalla molemmat kerralla!

Kampien pituus – perusteltu mitta vai tiukassa oleva myytti?

Pyöräilyllä on pitkät perinteet, mikä on hieno asia, mutta se tulee myös muutamien haittapuolien kanssa, joista yksi on pitkään vallinneissa perinteissä hanakasti kiinni pitäminen. Varhaisimpia trendejä oli runkojen vaakaputkien asettaminen kirjaimellisesti vaakatasoon (käypä peruste nimen käytölle), maantiellä kapeiden renkaiden ja kovien rengaspaineiden käyttö ajatuksella, että mitä kapeampi ja kovempi rengas, sitä parempi rullaavuus. Maastopyöräilyssä runkogeometria oli pitkään jumittunut maantiepyörien pohjalta kehitettyyn malliin, kunnes moderni tai Forward-geometria – miksi sitä haluaakaan nimittää – sai jalansijaa muutamalta pioneerin taakan kantaakseen ottavalta valmistajalta, joihin lukeutuvat Mondraker, Geometron ja kotimainen Pole Bicycles. 

Kampien mitta on yksi pyörien spekseihin liittyvä ominaisuus, jonka taustalle ei ole saatu etenkään maastoajossa näpeissä tuntuvia perusteita, mittausdataa tai tutkimustietoa. ”Näin on aina ennenkin tehty” -perustelu on kantanut vuodesta toiseen, kuten se teki runkomitoituksen kohdalla. Tässä jutussa pohditaan kammen pituutta erityisesti maastoajon näkökulmasta niin tutkimustiedon kuin subjektiivisten kokemusten kautta. 

Kampi on vipuvarsi

Kampi toimittaa vipuvarren roolia voimansiirrossa, joka välittää kuskin poljinliikkeen rattaiden ja ketjun kautta takapyörälle eteenpäin suuntautuvaksi liikkeeksi. Poljinliikkeestä saatava vääntömomentti koostuu kahdesta tekijästä: 

1) Poljinvoima

2) Vipuvarren pituus

Mitä enemmän jokaiseen poljinkierrokseen taakse saa voimaa ja mitä pidemmällä vipuvarrella se tehdään, sitä suurempi vääntömomentti.

Poljintehoon päästään kiinni, kun huomioidaan tahti, jolla työtä tehdään. Tässä kohtaa kadenssi eli pyöritysnopeus tarvitaan yhtälöön mukaan. Lyhyt kaavan pyörittely on tässä kohdallaan, jossa P=Teho, F=Poljinvoima, V=(Poljin)nopeus, T=Aika, S=Etäisyys (tässä tapauksessa polkimen liikkeen muodostama ympyräkehä), L=Kammen mitta.

Pienellä pyörittelyllä päästään kiinni tehoon.

Alimman rivin yhtälön osoittajasta löytyvät muuttujat F ja L, kun taas nimittäjässä T. Tämä tarkoittaa, että mitä suurempi F eli voima ja L eli kammen pituus ovat, sitä suurempi tehontuotto. Vastaavasti, mitä pienempi käytetty aika on eli mitä vähemmän aikaa poljinkierrokseen kuluu (korkeampi kadenssin), sitä suurempi tehontuotto jälleen on. 

Mitä enemmän polkimelle kohdistaa voimaa, mitä pidemmällä kammella ja mitä nopeammin sen tekee, sitä nopeammin pyörä liikahtaa! Tämä ei ole millään muotoa uutinen, mutta teoriapohjaa on hyvä käydä ainakin lyhyesti läpi. Kaikki tämä on tehty oletuksella, että välityssuhde on vakio. Vaihteilla on totta kai oleellinen rooli ja niillä kadenssi pyritään pitämään optimialueella poljinliikettä ajatellen lihastyön ja energiantuoton näkökulmasta.  

Tällä päättelyllä voisi ajatella, että pitkät kammet tarjoavat selvää etua, ainakin siihen asti, kunnes poljin alkaa raapimaan maata huippuunsa asti hiotun poljinliikkeen aikana, joka tunnetaan lontooksi termillä magnificient stroke.

DMR AXE -kammet. 30 mm akseli, 2-osainen rakenne ja pituudet välillä 165-175 mm.

Elimistö ei ole kone

Jos polkimien pyörittämiseen rakennettaisiin kone, se olisi edullista suunnitella niin, että voimantuotto on tasainen koko poljinkierroksella. Elimistö ei toimi kuitenkaan näin ja voiman- sekä tehontuotto vaihtelevat poljinkierroksen kohdan mukaan. Voimakkain kohta on kellotauluvertausta käytettäessä noin kello 14-17 välillä. Dead spot eli niin sanottu kuolonkohta sijaitsee kello 12/18 kohdassa, jossa kammet ovat pystysuorassa. 

Poljinliikkeen tapahtumia voi kartoittaa polaarisella voimakäyrällä, joka löytyy vakiona mm. kaikista Wattbike-pyöristä. Tämän jutun tarkoituksena ei ole lähteä ruotimaan sen tarkemmin, että mistä voimantuoton profiili ja polaarisen voimakäyrän muoto poljinliikkeessä johtuvat. Yksinkertainen ja käypä selitys on kuitenkin mahdollista tarjota. 

Kello 14-17 välillä voimaa tuotetaan (ala)vartalon suurimmilla lihasryhmillä: etureisillä ja pakaroilla. Lisäksi voimantuotolle suosiollinen momenttivarsi on tässä kohtaa suurimmillaan kammen asennon ansiosta. Poljinliikkeen aikana takajalalla ylös vetäminen – joka ei ole täysin ongelmaton neuvo tai ajatusmalli – tapahtuu sen sijaan pääasiassa takareiden ja lonkankoukistajien lihaksilla, jotka eivät pysty kilpailemaan samoja niveliä ojentavien lihasryhmien kanssa. 

Lue lisää avo- ja lukkopoljinten eroista poljinliikkeen näkökannalta aiemmin ilmestyneestä artikkelista.

Avo- vs. lukkopolkimet – mitä oikeasti tiedämme?

Tutkittua tietoa

Asian kanssa ei olla onneksi pelkästään arvelujen varassa, sillä kampien pituuden vaikutusta on tutkittu runsaasti. Alla on lueteltuna kiinnostavimpia tutkimuksia ja niiden johtopäätöksiä aiheeseen liittyen.

The effect of bicycle crank-length variation upon power performance. Inbar, ym. 1982.

  • 30 sekunnin mittaisessa satulassa tehdystä sprintistä huippu- ja keskitehot eivät muuttunut merkittävästi kampien pituuksien ollessa välillä 125-225 mm – siis 10 cm vaihteluvälillä! 
  • Optimipituudeksi valikoitu 165 mm ja tehovaihtelu oli pientä 150-200 mm kampien pituudella. 
  • Yleisesti voidaan suositella 175 mm kammen pituutta, mutta ajajien yksilöllisten erojen huomiotta jättäminen voi aiheuttaa suorituskyvylle pullonkaulan. 

Determinants of maximal cycling power: crank length, pedaling rate and pedal speed. Martin, ym. 2001.

  • 16 kokenutta pyöräilijää teki maksimaalisen sprintin käyttäen kuutta eri kammen pituutta: 120, 145, 170, 195 ja 220 mm.
  • Maksimiteho oli huomattavasti korkeampi 145 ja 170 mm kammilla kuin 120 ja 220 mm kammilla.
  • Poljinliikkeen kehänopeus (käytetty termi pedaling speed) ja tahti (rate) kohdistavat erilaiset vaatimukset hermo-lihasjärjestelmälle. Ensimmäinen painottaa lihasten supistumisnopeutta, toinen hermo-lihasjärjestelmän aktivaatiota (excitation).
  • Tutkijat päätyivät suositukseen optimaalisesta kammen mitasta, joka on 20 % jalan pituudesta tai 41 % sääriluun pituudesta.
  • Vaikka tuloksissa oli eroa kammen pituudesta riippuen, standardit 170 mm kammet tuottavat todennäköisesti hyvän tuloksen suurella osaa aikuisikäistä väestöä.

Effect of crank length on joint-specific power during maximal cycling.  Barratt, ym. 2011.

  • Tavoitteena oli tutkia kampien pituuden vaikutusta maksimaalisessa sprintissä, kun poljinliikkeen nopeus (pedaling speed) ja tahti (rate) ovat vakioituja.
  • Käytetyt kampien pituudet olivat: 150, 165, 170, 175 ja 190 mm. 
  • Kampien mitta ei vaikuttanut tehontuottoon nivelten tasolla (joint-specific power) tai kokonaisuudessaan, kun poljinliike ja tahti otettiin huomioon.

Tämän hetken tutkimustieto antaa suhteellisen laveat raamit suositeltaville kampien pituudelle. Tieteellisen näytön puolelta ei löydy tiettävästi perusteita eräänlaiseksi standardiksi vakiintuneen 175 mm kampien käytölle.

Maastoajon vaatimukset

Maastoajo tuo mukanaan vaatimuksia, jota maantieltä ei löydy. Poljinkierroksella pitää pystyä tuottamaan satulassa tehokkaasti tehoa maastoajoa palvelevalla kadenssilla, jyrkkiin ja lyhyisiin mäkiin pitää pystyä kiihdyttämään rajallisessa tilassa, nousuja pitää pystyä vääntämään ylös ja maavaraakin tulisi olla sopivissa määrin.

Maastossa ajetaan luonnostaan enemmän putkelta, mikä tarkoittaa matalampia kadensseja ja vastaavasti suurempaa voimantuottoa poljinkierrosta kohden. Maavara on toinen merkittävä seikka, jonka merkityksen huomaa kaikessa vaikutuksessaan viimeistään, kun ajaa pyörällä, jossa keskiö on totuttua matalammalla. Jatkuvasti maastomuotoihin, kiviin ja kantoihin kolisevat kampien päät tai varuillaan oleminen voi haittaa ajamista toden teolla.

Vaihtelevien maastonmuotojen johdosta kampikierroksia voi ajatella olevan rajallinen määrä tiettyä etäisyyttä kohden. Näin on totta kai myös sileällä asfalttitiellä, mutta haastavassa maastonkohdassa voi olla tilaa esimerkiksi vain kahdelle kampikierrokselle ennen haastavaa obstaakkelia, joista halutaan saada tietenkin täysi hyöty irti.  

Kampien lyhentäminen 170 tai aina jopa 165 mm mittaan tekee suuren eron maavarassa. Suuremman, mitä se vaikuttaa paperilla tarkasteluna. Jo 5 milliä – puhumattakaan 10 milliä – tekee ison eron maavarassa ja ennen kaikkea tilan tunteessa maastonmuotojen päällä ja välissä navigoidessa. Kampi- ja poljinkosketuksia ei tarvitse varoa yhtä paljon kuin pidemmillä kammilla, ajo on huolettomampaa ja voi ajatella myös, että tarjolla olevista kampikierroksista saa enemmän watteja ketjuun, kun korvien välissä oleva tarpeeton varautuneisuus poistuu. Tämä on ainakin huomio omalla kohdalla.

Entä sitten satulassa polkeminen tai muuten tasainen tehontuotto pidemmillä kestoilla? Eivätkö lyhyemmät kammet aiheuta tässä kompromissia ja kaikki mahdollisesti saadut hyödyt kumoutuvat kokonaiskuvassa? Eivät – ainakaan oman kokemuksen mukaan ja myös tutkimustiedossa on trendiä tähän suuntaan.

Lyhyillä kammilla voi olla lisäksi ainakin periaatetasolla mahdollisuus ergonomisempaan ajoasentoon, sillä lyhyt kampi sulkee vähemmän lonkka- ja polvikulmaa poljinkierroksen yläasennossa

Viimeinen, joskaan ei välttämättä yksinomaan kauramoottorilla liikkuvaan pyörään sovellettava, pointti löytyy sähköpyörien puolelta. Kun moottori tarjoaa avustusta poljinliikkeen perusteella, se muuttaa ajotekniikkaa nopeasti suuntaan, jossa polkimet halutaan pitää liikkeellä lähes kaikissa tilanteissa, kun ajetaan tasaisella tai ylämäkeen. Ei-toivottujen kampi- ja pohjakosketusten johdosta valmistajat ovat alkaneet speksaamaan pyöriin jo ensiasennuksena entistä lyhyempiä kampia ja 165-milliset veivit ovatkin nykyään jo yleinen näky. Brittiläinen Hope tarjoaa jälkiasennusmallina jopa 155-millisiä malleja. ”Standardia” tai totuttua lyhyemmillä kammilla ajaminen voi tuoda ahaa-elämyksen maavaran ja siitä seuraavan polkemisen vapauden suhteen., vaikka suuri osa eteenpäin vievästä liikkeestä tuleekin sähkömoottorilta.

Loppusanat

Mistä 175-millisten kampien suositus ja niiden standardiksi muodostunut asema on peräisin? Kukaan ei tunnu tietävän varmasti. Vaikuttaakin, että paras tarjolla oleva selitys on, että näin on ainakin ennenkin tehty. Hyvin samanlainen tilanne vallitsi pitkään myös maastopyörien runkogeometrioiden puolella. 

Lyhyemmät kammet tarjoavat enemmän maavaraa, pitävät motocross-tyyliin jalat lähempänä toisiaan ajoasennossa putkella seisoessa, eivätkä muodosta merkittävää kompromissia polkemisen huipputehon tai taloudellisuuden suhteen. Jos nykyiset 175-milliset veivit tuntuvat passelilta, hienoa. Jatka samaan malliin kuin ennenkin. Seuraavaa pyörää tai uutta voimansiirtoa speksatessa kannattaa kuitenkin ottaa lyhyempien kampien optio ainakin harkinta-astelle, etenkin ajon ollessa painovoimavoittoista.

Ps. Oma ensikosketus 165-millisten kampiin tapahtui törmätessäni käytettyihin Shimanon XTR-kampiin hintaan, jota ei voinut vastustaa. Ensimetrit tuntuivat kuin olisi polkenut lastenpyörällä, mutta jo ensimmäisen lenkin puolivälissä uusien kampien kanssa oli sinut. Siitä lähtien kaikkiin pyöriin on tullut saman mittaiset kammet. Yksi asia mikä harmittaa on, että menin myymään nuo mainiot XTR:t yhden pyörän mukana.

-Jukka Mäennenä

@jukka4130

#lyhytkampivallakumous

Maastokuskin ajotekniikka – tärkeimmät taidot ja niiden harjoittelu

Lajin kuin lajin harjoitteleminen tapahtuu ennen kaikkea oma-aloitteisesti, mutta myös valmennuksen ja opetuksen kautta. Pelattiin sitten lentopalloa, hypättiin pituutta tai hevosella esteitä, valmennus kuuluu tavoitteelliseen harjoitteluun. Jos tavoitteet ovat erityisen korkealla, valmennus ei ole valinnaisuus, vaan pakollisuus – ainakin jossakin muodossa. Onkin erikoista, että niinkin teknisessä ja paljon nyansseja sisältävässä lajissa kuin maastopyöräily on herätty ajotekniikan opetuksen merkitykseen vasta parina viime vuotena. Tässä lyhyessä jutussa käydään läpi, että mitä ajotekniikkaopetuksesta voi hyötyä ja miksi sitä kannattaa ottaa ennemmin kuin myöhemmin.

Kuva: Elise Kulmala/Magnetphotography.com

Valmennuksesta ja oppimisesta

Valmentajalla on kolme tärkeää tehtävää täytettävänään: tarjota vankkaan osaamiseen nojaavaa ulkopuolista näkökulmaa, korjata ja ohjeistaa sekä innostaa harjoittelemaan. Moni pystyy raksittamaan ensimmäisen ruudun hyvin, toisessa kohdassa pitää pystyä huomioimaan yksilölliset seikat ja tottumukset, käytetty kieli ja ehkä myös ripaus pedagogiikkaa. Kolmas kohta, eli innostuksen ja motivaation lähteenä toimiminen onkin jo haastavampi ja jos nämä kaikki kolme kohtaa yhdistyvät, puhutaan huippuosaajasta.

Aja vain kovempaa” tai ”päästä jarrut irti” ovat neuvoja, jotka voivat tuoda halutun parannuksen, mutta jos niitä toistetaan kolmatta tai neljättä kertaa, on syytä miettiä, että voisiko ongelmaa lähestyä toisesta näkökulmasta ja hieman eri tavalla muotoilluin neuvoin. Hyvä valmentaja pystyy palastelemaan kokonaissuorituksen osiin, poimimaan onnistuneet ja kehittämistä vailla olevat osatekijät ja antamaan neuvoja, jotka toimivat juuri kyseisen yksilön kohdalla. Yhdellä voi toimia ”Katse eteen, rinta alas!”, toisella puolestaan ”Muista ajoasento!” ja kolmannella ”Kyynärpäät ulos, rennosti eteenpäin!” Kaikilla pyritään samaan asiaan, eli ajoasennon korjaamiseen. Hyvällä valmentajalla onkin syvä säkki erilaisia neuvoja, mielikuvia ja anekdootteja käytettävänään, josta hän osaa poimia juuri oikean joka tilanteeseen.

Jokaisella on heikkouksia ja vahvuuksia. Yksi voi ajaa suorilla osuuksilla lähes poimunopeutta, mutta jatkaa samaa kyytiä mutkiin, josta seuraa liinojen kiinni vetäminen silloin, kun sitä ei pitäisi tehdä. Toisella voi olla V8:n kokoinen aerobinen moottori, mutta sprinttikyky ja ajotekniikka ovat pullonkaulana. Listaa voisi jatkaa pitkälle, mutta näistä saa varmasti jo idean. Hyvä valmentaja pystyy muodostamaan nopeasti kuvan, että millä tasolla kuski on ja laahaako joku osa-alue selvästi perässä. Jos kyllä, onko se vain heikkous vai suoranainen rajoittaja? Näiden kahden ero on, että heikkous on… noh, heikkous, mutta rajoittaja toimi pullonkaulana ja estää kuskin kehittymisen tai tietyn suorituksen aikaan saamisen. Aloittelevalla maastokuskilla esimerkiksi painopisteen siirrot ja siitä johdettavat eturenkaan kevennys ja myöhemmin bunny hop ovat hyviä esimerkkejä rajoittajasta. Ajamaan pystyy kyllä ilmankin, mutta näiden perustaitojen oppiminen muuttaa ajamista siinä määrin, että polkuja katsoo aivan eri tavalla.

Peruspilarit

Asiayhteydestä riippumatta, lähes kaikilla lajeilla tai taidoilla on tietyt perustekijät, joihin kaikki ylemmän tason asiat perustuvat. Maastopyöräily ei ole tässä mielessä erilainen. ”Huiput ovat parempia perusteissa” on slogan, joka on melkein tatuoinnin arvoinen.

Katseen suuntaus. Katse, katse ja vielä kerran katse. Katseen tulisi olla suunnattuna kohti tavoitetta, eli riittävän pitkälle menosuuntaan. Maastonkohdasta riippuen se voi tarkoittaa seuraavan mutkan alkua tai keskiosaa, ponnistuskohtana toimivaa vinoa kiveä tai teknisen kivikon läpi vievää ajolinjaa. Mihin katse ei pitäisi olla suunnattuna, on liian lähelle eteen. Etukiekko renkaineen ei karkaa minnekään, vaikka silmät irrottaa siitä hetkeksi – ja mielellään pidemmäksikin aikaa.

Ajoasento. Katse ja ajoasento muodostavat pyöreästi 80 % ajotekniikasta. Kun ne ovat kunnossa ja löytyvät rutiininomaisesti, moni muu asia loksahtaa paikalleen kuin itsestään. Ajoasennolla tarkoitetaan tässä yhteydessä polkimilla seisovaa asentoa, jolle on ominaista eteenpäin suunnattu katse, voimakas taite lantiossa, rinta alhaalla, rento, mutta napakka ote tangosta, kyynärpäät sopivasti ulkona, polvet kevyesti koukistettuna, kantapäät hieman poljinakselien alla ja painopiste keskellä pyörää. Mitä tahansa polku tarjoaakin vastaan, hyvässä ajoasennossa on valmiudet reagoida siihen helposti ilman yllätyksiä. Alamäkikuski Greg Minnaarin ajoasento on kouluesimerkki. Imitointi ei ole pelkästään sallittua, vaan jopa toivottavaa.

Painopisteen siirrot. Eturengasta pitäisi pystyä keventämään ja nostamaan tilanteessa kuin tilanteessa. Samoin myös takarengasta. Kun nämä onnistuvat peräkkäin sopivalla rytmillä ja liikkeeseen saadaan voimaa, ollaan bunny hopin äärellä. Kuski ei ole sidottu pyörään millään tapaa, joten pyörän päällä voi ja myös kannattaa liikkua eteen-taakse ja sivulta sivulle suunnassa. Lontooksi tälle on oma terminsäkin: bike body separation.Maastopyöräharrastuksen alkumetreillä olevalle painopisteen siirrot voivat tarkoittaa eturenkaan keventämistä esteiden kohdalla sen sijaan, että ajetaan vain entistä lujempaa päin. Kokeneempi kuski voi puolestaan hypätä bunny hopilla kokonaan kumpareen yli ja kiihdyttää vauhtia pumppaamalla vasta puolen muodon. pumpata vastapuolen.

Mutka-ajaminen on jo artikkelin veroinen aihe itsessään ja siitä löytää uusia ulottuvuuksia tai nyansseja melkein joka ajokerralla. On kuitenkin mahdollisesti huojentavaa kuulla, että se alkaa todennäköisesti luistamaan, kun yllä luetellut asiat saa kuntoon!

Nämä ja paljon muuta aina fysiikkapuolen harjoittelua myöten löytyvät tuoreesta Maastopyöräkirjasta, jonka voi ostaa omakseen kaupan puolelta. Vielä kattavamman lukukokemuksen saa kirjakombosta, joka sisältää myös aiemmin ilmestyneen Suuri Suomalainen Pyöräkirja -teoksen.

Kompastuskivet

Kompastuskiviä kutsutaan kompastuskiviksi, koska niihin kompuroidaan ja usein. Ja sanon tämän kokemuksesta, sillä olen hakannut muutamassa asiassa kypärää kuvainnollisesti puuhun pitkän aikaa, koska paremmasta ei ollut tietoa. Jo yksi ajotekniikkakerta voi välttää pitkältä kiertotieltä ja väärästä tekniikasta poisopettelulta, joka on yleensä yli kaksinkertainen työ verrattuna tilanteeseen, jossa oltaisiin päästy heti oikeaan tekniikan pariin.

Puutteet joissakin tai kaikissa edellisissä kohdissa ovat yleisiä ja usein korjattavaa löytyy enemmän kuin yhdeltä osa-alueelta. Jo yksittäinen ajotekniikkakerta tarjoaa usein pureksittavaa hyväksi aikaa, kunnes haluttu asento tai ajotekniikan osa-alue saadaan automaation asteelle. Kehittämisen kohteet eivät ole kuitenkaan välttämättä ainoastaan ohjaustangon ja satulan välissä. Kalustopuolesta lisää seuraavaksi.

Pielessä oleva pyöräsetuppi on ikävä ja hankala ajettava. Huonoissa säädöissä, vähemmän kuin ideaalilla mitoituksella, huonoilla renkailla, jarruilla tai jousituksella on vaikea ajaa. Tästä ei pääse yli, eikä ympäri. Sen sijaan. Kuskilla ja pyörällä pitäisi olla yhteinen intressi. Jos suuri osa keskittymisestä ja energiasta menee pyörän hallintaan ja arvauksiin, että mitä se seuraavaksi tapahtuu, kalustopuolta pitää säätää tai päivittää. Tätä ei välttämättä edes tiedosta ennen kuin pääsee ajamaan pyörällä, joka on tehty ja säädetty käyttöön, joka palvelee oikeasti ajoasi. Maastonkohdat, jotka olivat ennen vaikeita, saattavat mennä ohi huomaamatta. Tämän uskoo vasta, kun sen kokee.

Pyöräsetuppiin liittyen, poljinvalinta on myös mainitsemisen arvoinen seikka. Etenkin ajotekniikan opettelutarkoituksessa, avopolkimilla on mahdollista saada monia tuntuvia hyötyjä syystä, että ne ovat monessa mielessä itsensä rajoittavat niin, että ne ohjaavat automaattisesti oikean ajotekniikan suuntaan. Lukkopolkimilla ei voi sanoa samaa. Tsekkaa avopoljinopas alta, jos se meni ilmestymishetkellä ohi.

Vaikka runkogeometrian puolella on hoettu viime vuodet pitkää, loivaa ja matalaa lähes kyllästymiseen asti, sille on syynsä. Suurimmalla osaa kuskeista tällä tapaa mitoitettu pyörä on nopeampi, mutta ennen kaikkea myös helpompi ajaa. Mitä vauhdikkaampaa ajo on, sitä enemmän niin sanotun uuden koulukunnan geometrian tarjoamat hyödyt realisoituvat.

Mukavuusaluetta laajentamassa

Harjoittelun tulee olla haastavaa. Jos se on niin haastavaa, että ollaan selviytymisen asteella, uuden oppiminen tai totutusta poikkeavan ajotekniikan toteuttaminen ei yksinkertaisesti onnistu. Samaten liian helpon harjoitteen tekeminen kehittää vain vähän, jos laisinkaan. Esimerkiksi mutka-ajoa on hyvä harjoitella aluksi parkkipaikalla, mutta jos harjoittelun jättää vain tasaiselle sora- tai asfalttipinnalle, ei se kanna ikinä todelliseen maastoajoon.

Toisinaan täysin uuden ajamisen muodon tai alalajin harjoittelu voi antaa aivan uutta näkökulmaa ja laajentaa taitopohjaa. Esimerkiksi pumptrack-tai BMX-radalla ajaminen saattaa viedä (tai siis vie, jätetään jossittelu pois) ajotekniikkaa pumppaamisen, hyppäämisen ja vallimutka-ajon osalta parhaimmillaan kvanttihypyn verran eteenpäin. Bikeparkissa on mahdollista kerätä laskumetrejä ja sitä kautta kovassa vauhdissa saatavaa tekniikkatreeniä enemmän päivässä kuin kauramoottorin avulla on mahdollista ansaita viikossa.

Mukavuusalueelta poistuminen ei vaadi kuitenkaan aina pyörän tai alalajin vaihtoa. Pelkästään normaalin reittivalinnan muuttaminen, tiettyihin maastonkohtiin keskittyminen – olivat ne sitten laskuja, nousuja, teknisiä kivikkoja tai off-camber mutkia – kehittävät usein paremmin kuin vain kruisailumoodissa rullailu.

Tärkein seikka kaikista, on pitää ajaminen hauskana. Joskus tavoitteellinen harjoittelu ja hauskanpito nähdään toisensa poissulkevina asioina, mikä on turha ja usein myös haitallinen harhaluulo. Harjoittelu ja omien heikkouksien paikkaaminen ei ole aina pelkkää nousukiitoa ja hymyssä suin tekemistä, mutta palkinto on pitkällä aikavälillä moninkertainen.

Mitä paremmin homman osaa, sen hauskempaa se on ja sitä enemmän tästä mainiosta harrastuksesta saa irti.

Tämä toteutuu harvassa lajissa paremmin kuin maastopyöräilyssä. Mitä korkeampi taitotaso on, sitä monipuolisemmin ja mielikuvituksellisemmin ajolinjoja voi valita, mikä puolestaan nostaa hauskuuskerrointa. Vastaavasti, mitä parempi kuntopohja on, sitä liukkaammin pyörä liikkuu maastossa ja sitä paremmin ajotekniikan saa pidettyä hallussa. Lisäksi ajoa pystyy jatkamaan pidempään, tapahtui se sitten tasamaalla, vaihtelevassa maastossa tai ylös-alas alamäkisegmenttiä sessioiden.

Parhaimmillaan ajotekniikkaopetus toimii oikotienä tai kiihdytyskaistana ajotekniikan oppimiseen, lajin saloihin kiinni pääsyyn ja entistä antoisimpiin hetkiin pyörän päällä. Jos mietit, että hyötyisitkö ajotekniikan opetuksesta, vastaus on mitä todennäköisimmin kyllä. Alkuun pääsee kysymällä kokeneemmilta ajokavereilta vinkkiä, mutta intensiivinen parituntinen yksityisohjauksessa tai pienryhmässä antaa todennäköisesti uutta näkökulmaa ja ennen kaikkea suuntaa jatkoon, että mihin keskittää huomiota jatkossa.

Miten tästä eteenpäin?

Ajotekniikan harjoittelu on jatkuvaa ja ”valmista” ei tule koskaan, mikä on yksi tämän lajin viehätyksiä. Aina voi oppia enemmän ja pyöränkäsittelytaidoilla ei ole ylärajaa. Tämän jutun pääkohdat ja mahdolliset käytännön toimet ovat listattuna alla.

  • Suuri osa ajotaidoista on intuition vastaisia ja siksi haastavia oppia.
  • Pyydä vinkkejä ja neuvoa kokeneemmilta ajokavereilta.
  • Opiskele myös teoriapuolta videojen, kirjojen yms. avulla.
  • Tee säännöllisiä ajotekniikkaan keskittyviä ajokertoja tai harjoitteita. Kruisailumoodissa ajaminen täyttää harvoin tavoitteellisen harjoittelun tunnusmerkit.
  • Ota ajotekniikkaopetusta.Vaihtoehdoista ei ole pulaa, valitse pätevältä vaikuttava ohjaaja/valmentaja, jonka kanssa tulet juttuun.
  • Muista pitää hauskaa pyörän päällä! Mitä hauskempaa homma on, sitä paremmin ajo sujuu ja vastaavasti toisin päin.

 

-Jukka Mäennenä

24.7.2019

 

Maastopyöräilijän joululahjatoiveet

 On taas se aika vuodesta, kun joulupukin saapumista odotetaan kuin, noh… joulua. Jos lähipiiristä löytyy innokas maastopyöräilijä ja lahjaideat odottavat vielä syntyään, oheisesta listasta voi saada apua pukinkontin täyttöön.

Kirja – kovien pakettien parhaimmistoa

Lukeminen kannattaa ja hyvä teos voi kirjaimellisesti muuttaa elämän, tai ainakin tehdä lähtemättömän vaikutuksen tai antaa muuten inspiraatiota. Alla on listattuna muutama lähes takuuvarma lahjatärppi kovan paketin sisällöksi:

Michael Hutchinson – Faster: The Obsession, Science and Luck Behind the Worlds Fastests Cyclists. Vaikka kirja ei käsittele maastoajoa, se puhuttelee ketä tahansa kahdella pyörällä liikkuvaa. Hutchinson on hauska ja kekseliäs, mikä tekee hänestä yhden parhaista pyöräilykirjoittajista.

Maastopyöräkirja. Kyllä, tässä on oma lehmä syvällä ojan pohjalla. En kuitenkaan suosittelisi kirjoittamaani kirjaa, ellen olisi siihen tyytyväinen. Vastaavaa teosta ei ole tehty maastopyöräilystä – millään kielellä. Tilatessa suoraan nettikaupan kautta, mukaan saa halutessaan omistuskirjoituksen (ja puujalkavitsin).

Kahvia – siis oikeaa sellaista

Kotimainen pyöräily- ja kahvikulttuurin symbioosi laahaa pahasti jäljessä Keski-Eurooppalaiseen serkkuunsa verrattuna niin laadussa kuin kekseliäisyydessä.  Tai noh, tarkemmin ajateltuna meillä ei ole sellaista. Aamulla tai ajokertaa ennen nautittava kahvi voidaankin nauttia pahvimukista, jota koristaa aakkosten kolme ensimmäistä kirjainta.  Valonpilkettä on kuitenkin havaittavissa ja esimerkiksi Pyöräkauppa Keskiöllä näyttää olevan asiallinen meininki. Asiaan voi onneksi vaikuttaa oma-aloitteisesti ja mikäpä sen parempi kuin päästä käsiksi oikeaan kahviin. Kotimainen Warrior Coffee ansaitsee varauksettoman suosituksen, koska 1) Kahvi on ensiluokkaista 2) Heillä on muutenkin mainio pöhinä. Vai onko kultakatriinojen tuotepäälliikkö käynyt henkilökohtaisesti paikalla kahviplantaaseilla, josta heidän papunsa tulevat? Ehkä, ehkä ei.

Kahvin paastoasteeseen pätee tunnetusti sama sääntö kuin suklaaseen; mitä tummempaa sen parempi.,

 

Tähän liittyen hävytön mainos, josta on kuitenkin mahdollista hyötyä. Allekirjoittanut pitää tavoitteellisen harjoittelun ympärillä pyörivää podcastia – joka löytyy muuten nyt myös iTunesista – jossa Warrior Coffee on yhteistyökumppanina. Erityisesti pyöräilijöitä kiinnostavat episodit ovat Jaakko Mursun ja Samuel Halmeen haastattelut. Käytä ostotapahtumaa tehdessäsis koodia SUPERSETS saadaksesi 10 % alennuksen ja samalla tuet podcastia.

Gripit

DMR:n Deathgripit eivät ole turhaan paljon kiitosta keränneet. Jos käsien kontakipisteet haluaa kerrasta kuntoon, ei ole tarvetta etsiä pidemmältä. Värinä musta on aina varma valinta. Camo-väritys puolestaan kääntää katseita aina kun sormet eivät ole tangossa.

Vedenpitävät sukat

Vain hiekkaa täynnä olevat kalsarit ovat märkiä sukkia ja siten kylmiä varpaita ikävämpi asia. Markkinoilla on useita malleja, mutta Seal Skinzit ovat osoittautuneet hyviksi. Jos lahjahankinnassa haluaa suosia kotimaista toimijaa, EH-Tarvike on oikea suunta.

Jos vedenpitävät hanskat ovat hakusessa, kannattaa jatkaa etsimistä. Saman valmistajan pukineet käsille eivät ole toistaiseksi onnistuneet vakuuttamaan.

Kunnolliset avopolkimet!

Polkimista ja poljinliikkeestä on kirjoitettu lyhyen oppimäärän verran Avopoljinoppaassa ja tovi sitten ilmestyneessä artikkelissa: Avo- vs. lukkopolkimet – mitä oikeasti tiedämme? Jos lahjan saaja ajaa avo-/flättipolkimilla, uuden pehmeästi pyörivän ja takiaisen tavoin kengänpohjaan tarttuvan parin hankinta on takuuvarmasti mieleinen  lahja. Vastavuoroisesti, jos kyseessä on vannoutunut lukkopoljinkuski, avopolkimen saaminen lahjana voi antaa tarvittavan sysäyksen mukavuusalueen laajentamiseen myös toisella poljintyypillä. Tässä kohtaa on kuitenkin syytä huomauttaa, että avopolkimet tarvitsevat parikseen veroisensa ja juuri tähän tarkoitukseen tehdyt kengät. Tämä on, tai sitten ei ole tarpeen huomioida lahjaa hankkiessa.

Vuodesta toiseen suosikkiasemansa säilyttäneet DMR:n Vault -polkimet ovat varma valinta ja moninkertaiset testivoittajat. Niiden ohella legendaariseT Burgtecin polkimet ovat niin ikään tutustumisen arvoiset. Muitakin hyviä vaihtoehtoja on, mutta näiden kanssa on hankala mennä vikaan!

Ajotekniikkaopetus

Riippumatta siitä, että onko lahjan saaja aloitteleva kuski tai jo tuhansia kilometrejä jaloissaan pitävä ajokoira tai hissimäen sankari, hän hyötyy lähes takuuvarmasti ajotekniikkaopetuksesta. Valmennus ja opetus eivät ole pelkästään normaalikäytäntö, vaan edellytys kehittymiselle lähes kaikessa urheilussa. Miksi näinkin tekninen, monipuolinen ja haastava laji olisi poikkeus?

Esimerkiksi Matti Lehikoinen tekee takuuvarmast ammattimaista työtä ajo-opetuksen puolella. Ajotekniikkakerran voi hankkia myös allekirjoittaneelta nettikaupan puolelta, joka tulee 100 % tyytyväisyystakuun kanssa.

Lahjakortti iskarihuoltoon

Mikä erottaa huippukuskien kaluston viikonloppuharrastajasta tai vähän aktiivisemminkin ajavasta? Salaiset iskarin säädöt aina spesiaalia tuneamyöten tai peräti heliumilla täytetyt renkaat? Totuus on usein paljon tylsempi. Huippukuskeilla on omat mekaanikot ja kalustosta pidetään hyvin huolta – kohdilleen haettujen säätöjen ohella totta kai. Tyypillinen kuski tekee tai teettää keula- tai iskarihuollon vasta, kun jotakin hajoaa. Pitkällä huoltovälillä helposti myös unohtaa, että miten pyörä toimii hyvin huollettuna, koska iskareihin tulee kitkaa lisää hiljalleen. Tilanne on muistuttaa rapujen keittoa; rapu-parka ei tajua tasaisesti kohoavaa lämpötilaa ennen kuin on liian myöhäistä.

Parempi vaihtoehto on pitää kalustosta säännöllistä huolta. Ja mikäpä laskisi kynnystä huollolle enemmän kuin lahjakortti? Suosituksen arvoisia paikkoja ovat ainakin PK-seudulla toimiva Fillariosa.fi ja Tampereella Sportax.

Puss Camp -osallistuminen

Salla teki hyvän ja sitäkin paremman lisäyksen mainitsemalla vuoden siisteimmän maastopyörätapahtuman, joka on mallia ladies only. Jos lähipiiristä löytyy maastopyöräileviä naisia tai lajista kiinnostuneita, Puss Campin osallistuminen kannattaa laittaa vetämään ja viikonloppu kalenteriin.

-Jukka Mäennenä
9.12.2018

 

Avo- vs. lukkopolkimet – mitä oikeasti tiedämme?

Tämä keskustelu, tai jopa ottelu on käyty jo useaan otteeseen, mutta uusintaeriä tulee vastaan tämän tästä. Ennen kuin lähdetään ruotimaan kyseistä aihepiiriä, joka herättää parhaimmillaan lähes yhtä kiihkeitä reaktioita kuin uskonasiat, on hyvä tiedostaa ennakkoasenteiden, -luulojen ja jopa mahdollisten harhojen (engl. bias) olemassaolo. Niitä löytyy kaikilta – ja kyllä, se tarkoittaa myös sinua kuin yhtä lailla kirjoittajaakin.

Omalla kohdallani nämä ennakkoasetelmat ovat pääasiassa avopolkimia suosivaan suuntaan, joka on varmasti havaittavissa mitä ilmeisemmin hetki sitten ilmestyneestä avopoljinoppaasta. Tavoitteena on kuitenkin luonnollisesti latoa faktoja pöytään tämänhetkisen näytön pohjalta omilla kommenteilla höystettynä.

Pohjustusta

Suuressa osaa pyöräilyn muotoja, nopeus on lopullinen suorituskyvyn (ja myös kilpailumenestyksen) määrittävä suure. Se on puolestaan johdettavissa kuskia ja pyörää vastustavista sekä eteenpäin vievien voimien erotuksesta. Pyöräily on monessa mielessä etulyöntiasemassa, sillä eteenpäin vievät voimat ja kuskin tekemä pystytään mittaamaan tarkasti ja lisäksi jopa suhteellisen helposti niin laboratoriossa kuin maastossakin hyvin kalibroidun tehomittarin avulla. Sama ei onnistu muissa lajeissa, kuten esimerkiksi juoksussa tai hiihdossa. Kuskin ja mekaanisen laitteen (siis polkupyörän) pyhä yhteenliittymä antaa siis paljon lisää mahdollisuuksia tilanteen tarkasteluun niin anatomiselta kuin mekaaniselta kantilta!

Poljinteho (ne paljon puhutut watit) syntyvät kadenssin ja polkimille kohdistetun voiman tulona. Voima on puolestaan poljinliikkeen radiaalisen ja säteittäisen komponentin summa. Mitä enemmän voimaa polkimille kohdistaa ja mitä nopeammin ne pyörivät, sitä enemmän tehoa – simple as that. Jatkuvasti yleistyvissä teho- tai kansanomaisesti wattimittareissa voimaa mittaava anturi on sijoitettu johonkin osaa voimansiirtoa. Yleisiä vaihtoehtoja ovat kampi tai kammet, spideri tai takanapa.

Polkimille kohdistuva voima ei synny arvatenkaan tyhjästä. Siihen tarvitaan pyöräilijää, joka muuntaa kauramoottorin sisään ottaman energian mekaaniseksi työksi. Poljinvoima koostuu pääasiassa lonkka- ja polviniveliä ojentavien ja koukistavien lihasten yhteistyöstä. Usein toisotettu lukkopolkimien tuoma hyöty painottuu juurikin koukistusliikkeestä vastaavien lihasryhmien talkoisiin mukaan ottamiseen. Suurin osa voimasta tuotetaan alaraajojen (siis jalkojen) ojennusliikkeellä. Tämä tarkoittaa lonkan, polven ja nilkan ojennusta, mikä on ominainen esimerkiksi hyppyliikkeelle. Jalkoja ei ole suunniteltu vetämään, jos asian haluaa näin ilmaista. Tästä johtuen poljinliikkeessä lonkan, polven ja nilkan koukistajien tekemä lihastyö on pientä (Cheung ym. 2018, sivu 112). Poljinliikkeessä syntyvä teho on myös luotettavin suure ajon aikaiseen energiankulutuksen arviointiin (MacDaniel ym. 2002). Maastoajo on tässä toki asia erikseen ylävartalon roolin vuoksi, mutta wattien, suoritusajan ja kilokalorien välillä pätevä suoraviivainen matematiikka on kiva ja usein myös hyödyllinen työkalu. .

Ideaalissa poljinliikkeessä saavutetaan mahdollisimman suuri teho, joka edellyttää minimaalista hermoston aktivaatiota ja jännityksen alaista aikaa. (Takashi et al. 1998). Jokaisella on toisin sanoen luonnolliselta tuntuva kadenssi, mihin voi totta kai vaikuttaa harjoittelulla. Esimerkiksi korkean kadenssin pyörittäminen voi olla edullinen tehon- ja voimantuoton näkökulmasta, mutta se edellyttää hermostolta kovaa työtä ja siten korkeaa aktivaatiota. Jokainen ”vähän liian pienellä välityksellä” pidemmän aikaa pyörittänyt voi vahvistaa, että polkeminen tuntuu raskaalta ja vaatii suurta keskittymistä samanaikaisesti, kun voimantuoton puolella tuntuu olevan reserviä jäljellä.

 

Lihastyö poljinliikkeen aikana

Poljinliikkeessä voimantuotolle tärkeimmät lihasryhmät ovat:

  • Lonkkanivelen ojennuksesta vastaava pakara (gluteus maximus)
  • Polvinivelen ojennuksesta vastaava etureisi (vastus lateralis, vastus medialis, vastus intermedius, rectus femoris)
  • Polven koukistuksesta ja lantion ojennuksesta vastaava takareisi (biceps femoris, semimembranosus, semitendinosus)
  • Nilkan ojennuksesta vastaavat pohjelihakset (soleus, gastrocnemius)

Jotta poljinliike olisi mahdollisimman voimakas ja hyötysuhteeltaan korkea, lihasten tulee aktivoitua ja rentoutua oikea-aikaisesti. (Cheung ym. 2018, sivu 115). Suurin osa, noin 85 % asti, poljinliikkeen voimantuotosta tapahtuu lonkan, polven ja nilkan ojentajilla (Cheung ym. 2018, sivu 119).

Lihasaktivaatio ja siten eri lihasryhmien osuus poljinliikkeessä tuotettavasta voimasta ja siten myös tehosta on riippuvainen vastuksesta. Erityisen mielenkiintoista on, että polven koukistajien, eli takareisien, aktiivisuus kasvaa kuorman lisäyksen myötä. (Cheung ym. 2018, sivu 113). Niiden osuus poljinliikkeen voimantuotosta on 8-12 % (Cheung ym. 2018, sivu 119). Maksimaalisen tehontuoton aikana, kuten esimerkiksi sprinteissä putkelta kiihdyttäessä, takareisien osuus voimantuotossa kasvaa merkittävästi suorituksen lyhyen keston johdosta. Tällöin ne voivat tuottaa jopa 20 % poljintehosta (Elmer ym. 2011).

Pohjelihaksilla on poljinliikkeen tehontuottoa ajatellen kaksi funktiota: nilkkanivelen ojennus ja ennen kaikkea stabilointi, jotta pakaran ja etureiden voima saadaan välitettyä mahdollisimman hyvin polkimille. (Cheung ym. 2018, sivu 113). On helppo kuvitella, että miten poljinliikkeestä katoaisi vähintäänkin paras terä, jos nilkkaa ei pystyisi tukemaan lihastyöllä polven ja lonkan ojennuksen aikana.

Ylävartalo ei ole toimeton poljinliikkeen aikana, etenkään maastossa ja putkelta polkiessa. Kun voiman- ja tehontuoton vaatimukset ovat matalat, voima ja teho tuotetaan kuitenkin lähes yksinomaan alaraajojen lihaksilla. Voimantuoton vaatimusten ja/tai väsymyksen kasvaessa, ylävartalo osallistuu poljinliikkeeseen kasvavissa määrin ja nimenomaan jalan ojennusliikkeen aikana. (Cheung ym. 2018, sivu 114). Tästä sanonta maantiellä, että viimeisillään oleva kuski polkee hartioillaan. Vastaavasti vielä hyvissä voimin olevan kuskin ylävartalo on paikallaan patsaan omaisesti, kun jalat tekevät vaivattomasti työtä.

 

Muita huomioita

Hyötysuhde laskettuna energiankulutuksessa ajon aikana suhteessa takarenkaalle päätyville wateille on kokeneillakin pyöräilijöillä vain noin 20 % luokkaa. Loppu ”harakoille menevä” energia kuluu lämmöntuottoon, aineenvaihdunnan ylläpitoon, stabiloivaan lihastyöhön ja muihin tarpeellisiin toimintoihin. Kuskien välillä ilmenevät erot hyötysuhteessa menevät pitkälle fysiologian ja biomekaniikan puolelle (lihassolujakauma, voimaominaisuudet, lihaskoordinaatio poljinliikkeessä, poljintekniikka yms). Osaan tekijöistä voi vaikuttaa harjoittelemalla, toisiin hyvin vähän tai ei laisinkaan, kuten on vaikkapa lihassolujakauman kohdalla.

Elimistö on viisas, paljon viisaampi kuin usein ajatellaankaan ja valitsee aina tehokkaimman mahdollisen tekniikan submaksimaalisella tasolla ajettaessa. Tietoiset yritykset poljintekniikan muuttamisessa eivät tyypillisesti johda hyötysuhteen paranemiseen, mukaan lukien aktiivinen jalan nosto poljinliikkeen aikana (Cheung ym. 2018, sivu 120). Tasainen pyörittäminen (engl. pedaling in circles)” lisää polven koukistajien aktiivisuutta, jotka ovat poljinliikettä ajatellen heikot ja tehottomat. Tällä poljintekniikalla ei saavuteta siten hyötyä poljinliikettä ajatellen ja vaikutukset voivat olla jopa negatiiviset (Mornieux, Gollhofer & Stapelfeldt 2010, Mornieux ym. 2008, Korff ym. 2007, Thereul ym. 2012).

Polkeminen nilkka tietoisesti koukistettuna johti niin ikään hyötysuhteen laskemiseen, joka on toinen osoitus epäonnistuneesta poljintekniikan tietoisesta muuttamisesta (Cannon, Kolkhorst & Cipriani 2007).

Eliittitason pyöräilijöillä ei löydetty eroa lihasryhmien aktivoinnissa ja lihaskoordinaatiossa poljinliikkeen aikana verrattuna alemman tason kuskeihin. Sen sijaan merkittäviä eroja oli havaittavissa lihasryhmien väillä, erityisesti etu- ja takareisien osalta (Barrat ym. toistaiseksi julkaisematon). Toisin sanoen, jos pyörän haluaa saada liukkaasti liikkeelle, vahvat reidet ovat valttia.

On näyttöä, että lihasaktivaatio poljinliikkeessä voi muuttua kasvavan väsymyksen myötä. Kun yksi lihasryhmä väsyy, toinen voi ottaa sen johdosta ikään kuin ”löysät pois”. Esimerkiksi lonkankoukistajien ja -ojentajien aktiivisuuden on havaittu lisääntyvän väsymyksen lisääntyessä suorituksen loppua kohti (Black 2003).

 

Avot vs. lukot

Viimein päästään alkuperäiseen aiheeseen, eli flätit vs. lukkopolkimet. Kuten usein vastaavassa tilanteessa, poljinvalintaa voi olla hyvä ajatella työkaluvalintana. Vasaralla saa paremmin naulan seinään kuin pokasahalla ja sitä rataa. Toisin sanoen, fläteissä ja lukkopolkimissa on molemmissa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Yleinen argumentti lukkopolkimien ylivoimaisuudesta kuuluu, että ne mahdollistavat takajalan nostamisen poljinliikkeen aikana. Tämä on kuitenkin väite, joka seisoo suurelta osin ilman jalkoja, sillä sen tueksi ei ole näyttöä. On kuitenkin huomionarvoista, että paljon nopeita ja maksimaalisia kiihdytyksiä painottavissa ajamisen muodoissa lukoista voi olla selvää etua, koska takareidet saadaan tällöin paremmin mukaan töihin.

Yksi seikka, josta puhutaan verrattain harvoin on poljintyypin ja mahdollisten rasitusvammojen yhteys, etenkin polvivaivojen kohdalla. Toistaiseksi vastaan ei ole tullut tietoa tai tutkimusta, joka olisi vertaillut poljintyyppien eroja rasitusvammojen ilmenemisessä. Bike packing -kuskeilta on tullut huomioita, että orastaviin polvivaivoihin voi saada helpotusta vaihtamalla avopolkimiin. Selityksenä voi olla jalan vapaampi liike poljinliikkeen aikana. Vaikka suuri osa polkimista sallii jonkinasteisen floatin määrän, on vapausasteita silti vähemmän avopolkimiin verrattuna. Jos tämä kuulostaa kaukaa haetulta, on hyvä tiedostaa, että 80-luvulla ensimmäiset lukkopolkimet aiheuttivat siinä määrin polviremontteja, että ortopedit kehittivät erityisiä tekniikoita niiden korjaamiseen. Onneksi tämä on taakse jäänyttä aikaa.

Alla on listattuna molempien poljinmallien hyviä ja huonoja puolia:

Ja viimeiseksi, eikä suinkaan vähäisimpänä osa-alueena on avopolkimien ajotaitoja opettava ominaisuus. Parhaimmillaan ne antavat välittömän palautteen, esimerkiksi mutkassa, hypyn ponnistuksessa tai kovavauhtisella kivikko-osuudella, väärästä ajotekniikasta. Kokeneetkin kuskit voivat käyttää tästä johtuen säännöllisesti ainakin lyhyitä ”avopoljinkuureja”.

Avoilla ajaminen vaatii aluksi totuttelua, etenkin jos sitä ei ole tehnyt ennen tai viime kerta tapahtui v-jarrujen ja nousukahvojen aikaan. Mielenkiintoista kyllä, jousituksella ja pyöräsetupilla voi olla myös vaikutusta, josta Pinkbiken vakiovahvuuteen kuuluva Paul Aston kirjoitti hetki sitten. Suora lainaus häneltä alla:

Suspension setup can also make a difference. Without going into too much detail you want the compression and rebound set as light and fast as you can ride. Sam Hill took this approach to win the EWS overall and is one of the few in the field to race flats – maybe he’s on to something? Reducing compression will make the suspension absorb bumps more efficiently, meaning less force going through your cranks and pedals. Faster rebound will push the bike back towards you quicker, so you don’t have the feeling of the pedals dropping away from your feet. This should be taken with a pinch of salt, though, and actual settings will depend on your riding style and weight. Try removing a couple of clicks of rebound (faster) and compression (if your shock has these adjustments) and see what happens. But don’t do a car park ’test’, wait until you’re riding those fast rough sections you struggle with before casting an opinion.

Ja yllätys, yllätys, myös ajotekniikalla. Rentous pyörän päällä ja erityisesti haastavissa maastokohdissa ja tilanteissa vie pitkälle. Se on kuitenkin lähes aina paljon helpommin sanottu kuin tehty. Herra Aston jatkaa:

”Technique could also be an issue. You said you had a problem with your feet coming off in all scenarios when you changed to flats, but with time that has mostly been solved. Maybe the fast and rough sections are simply making you tense up? This happens to me when the amount of information your brain is trying to process coupled with simultaneously dealing with crapping yourself overloads you. This can make your legs lock out and cause you to hold your breath. Working with the bike, as you mentioned, helps to keep your feet planted, and in rough sections this needs to be focused on too. Pumping the bike down into compressions means you can go light and smooth over the next section. It’s not always possible, but you still want the sensation of riding a pump track regardless of how gnarly the terrain is.”

 

Käytäntöön viemiset

Älä ole dogmaattinen ja linnoittaudu poljinvalinnan kanssa syvimpään mahdolliseen poteroon. Kokeile avopolkimia ja katso mitä niillä on annettavana. Jos ja kun koet saaneesi jo tärkeät opit tai ne tulevat jo lyhyen kokeilun jälkeen, hienoa! Jos puolestaan huomaat, että avopolkimilla ajaminen muistuttaa Bambia jäällä, tämäkin on hienoa, sillä potentiaalia on todennäköisesti poimittavana sylikaupalla. Jos mietit poljin- ja kenkävalintaa, sekä mistä lähteä alkuun, lukaise läpi aiemmin ilmestynyt avopoljinopas.

Lukkopolkimet eivät ole maastoajossa edellytys menestykselle, minkä Sam Hill on osoittanut EWS:ssä jo kahtena vuona peräkkäin. Voisiko sama tapahtua myös XC:ssä? Vaikea sanoa. Ja jos ei, johtuuko se lukkopolkimien paremmuudesta tämän tyyppisessä ajossa vai, että aniharva kuski käyttää huipputasolla niitä?

Lopuksi vielä viisas suositus Olli Miettiseltä: ”Aja niillä polkimilla, joilla kisaat!” Ja vaikka et kisaisi, laajenna mukavuusaluettasi kokeilemalla myös toista poljintyyppiä. Tuloksena voi olla hyvinkin uusien oppien löytäminen ja siten taitavampi kuski. Mitä paremmin pyörä on puolestaan hallussa, sitä hauskempaa ajaminen on!

-Jukka Mäennenä

 

Lisää luettavaa ja katsottavaa:

Maastopyöräkirja – TILATTAVISSA NYT!

Stephen Cheung – Cycling Science

NSMB.com – Flats VS. Clipless: 20 Pros and Cons 

 

Avopoljinopas – poljinvalinnalla uusia ajotaitoja ja enemmän vauhtia!

Avo- eli flättipolkimet ovat jokaisen maastopyöräilijän perustyökalu. Tai näin olisi täydellisessä maailmassa. Avopolkimet ovat jääneet auttamatta lukkopoljinten varjoon pian SPD-kiinnityksen keksimisen jälkeen. Avo- ja lukkopoljinten vastakkainasettelu on jo monesti koluttu aihepiiri, johon ei ole tarvetta palata tässä yhteydessä sen tarkemmin. Molemmat poljinvaihtoehdot tulisi nähdä työkaluina laatikossa; molemmilla on vahvuutensa ja heikkoutensa sekä parhaat sovelluskohteensa.

Tässä oppaassa pureudutaan avopolkimien käyttöön ja ennen kaikkea, että miten lyhytkin ”avopoljinkuuri” voi tehdä sinusta taitavamman ja nopeamman kuskin!

Avopolkimien hyödyt

Tyypillisellä maastokuskilla on vyön allaan keksimäärin 3-6 harrastusvuotta, jotka voivat olla vähemmän tai enemmän aktiivisia. Maastoon suunnataan usein lähes välittömästi tai ainakin pian lukkopolkimilla ja -kengillä varustettuna. Mitä annettavaa avopolkimilla voi olla jo hetken ajaneelle tai kokeneemmallekin kuskille? Paljonkin.  Alla on kuusi etua, jotka saa vain ja ainoastaan avopolkimilla.

  • Pyöränkäsittelytaidot oppii alusta asti oikein
  • Enemmän itseluottamusta pyörän päällä
  • Bunny hop ja muut edistyneemmät taidot (keuliminen yms.)
  • Jalan asento polkimilla
  • Poljintekniikka, tehontuotto ja hyötysuhde

Avataan jokaista kohtaa hieman pidemmälle perustelujen ja tarkennuksien merkeissä.

Pyöränkäsittelytaidot sisältävät kaikki pyörän päällä liikkumiseen, kehonkielen käyttöön, painopisteen siirtoihin ja rengaspidon aistimiseen liittyvät seikat. Erityisesti painopisteen siirrot ja niitä seuraava bunny hop lähtevät petollisen usein väärille urille, jos niiden harjoittelu aloitetaan suoraan tai liian aikaisin lukkopolkimilla. Tässä kohtaa on hyvä tehdä selväksi, että takarenkaan nosto tai kevennys eivät vaadi lukkopolkimen tarjoamaa jalan ja polkimen kontaktia.

Monipuolisessa maastossa ajaessa vastaan tulevat maastonmuodot pitävät kokeneenkin kuskin kuvainnollisesti varpaillaan, etenkin jos vauhdin haluaa pitää hyvänä. Menosuuntaan viistot juuret, märät kivet ja kalliot sekä mutaiset nurmirinteet edellyttävät jatkuvaa rengaspidon aistimista ja ajonopeuden sekä -linjojen säätämistä sen mukaan. Aloittelevalla – tai jo hyvän tovin ajaneella – kuskilla kädet ovat enemmän kuin täynnä näiden haasteiden selvittämisessä. Jos samalla joutuu jännittämään sitä, että on sidottuna polkimiin niin, että pyörästä ei pääse irti juuri haluamallaan hetkellä, tämä antaa kaikkea muuta kuin otolliset olosuhteet ajotaitojen oppimiselle.

Oppiminen tapahtuu parhaiten, kun haasteet ja sen hetkiset taidot kohtaavat sopivassa suhteessa. Lupaavan ajouran alkuvaiheessa lukkopolkimien liian aikainen käyttöönotto asettaa haasteiden riman liian korkealle. Avopolkimilla tarpeeton jännitys tapaa poistua ja sillä hetkellä käytössä olevia ajotaitoja pystyy soveltamaan käytäntöön paremmalla itseluottamuksella ilman turhaa jännittämistä. Kun turha jännittäminen poistuu, ajo on rennompaa ja palaset loksahtavat kautta linjan paremmin paikalleen.

Ensimmäisessä kohdassa käsiteltiin yleisiä ajotaitoja, niiden oppimista ja avopolkimien tarjoamia hyötyjä tässä yhtälössä. Harvoin tämä yhtälö toteutuu paremmin kuin bunny hopin kohdalla. Lukkopolkimet mahdollistavat ja voivat jopa ohjata väärän tekniikan käyttöön, jossa ponnistaminen tapahtuu molemmilla renkailla yhtä aikaa. Tästä kuulee toisinaan käytettävän termiä English bunny hop, mikä antaa virheellisestä tekniikasta tarpeettoman postiivisen kuvan. Kyseessä on yksinkertaisesti väärä suoritustekniikka, joka kalpenee oikeaoppisen bunny hopin vieressä kaikilla mittareilla. Avopolkimilla bunny hopin harjoittelu lähtee itsestään tai ainakin paremmin oikeille urille. Tämä pätee myös muihin pyöränkäsittelytaitoihin ja yleiseen kikkailuun, kuten keulimiseen ja manuaaleihin.

Jalkaterän sijoittelu ja asento polkimella kuulostavat yksinkertaiselta asialta, mutta vanhat käytännöt ja ristiriitainen tutkimustieto hämmentävät soppaa tuntuvissa määrin. Perinteinen suositus kuuluu, että polkimen akselin tulisi olla jalkaterän metatarsaali-luiden päiden alla. Käytännössä tämä tarkoittaa päkiän leveintä kohtaa. Yksi perustelu tämän takana on, että nilkka ja siten pohjelihas saadaan näin paremmin töihin poljinliikkeen aikana. Ajatus on kaunis, mutta poljinliikkeellä ja askelluksella on vain rajallinen määrä yhteisiä tekijöitä. Esimerkiksi kävelylle, juoksulle ja hypyille ominainen venytys-jännityssykli puuttuu poljinliikkeestä lähes täysin, minkä vuoksi alaraajojen elastisia rakenteita ei pystytä hyödyntämään poljinliikkeen aikana. Tämä riittäköön teoriaosuudesta. Kysymys kuuluu, että mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Poljin on edullista sijoittaa keskemmälle jalkaterää, jolloin jalan asento polkimella on tukevampi ja lisäksi seisaaltaan poljettaessa elimistön takaketju (pääasiassa pakarat) saadaan mahdollisesti paremmin mukaan poljinliikkeeseen. Jalan sijoittelulla on hyvä tehdä kokeiluja ja etsiä omaa ajoa parhaiten palveleva asento. Asiaan voi perehtyä enemmän tutkimustietoa myöten James Wilsonin kehittämän Catalyst-polkimien sivustolla. Samaa polkimen sijoittelua voi käyttää totta kai myös lukkopolkimilla siinä määrin kuin klossin säätövara kengässä mahdollistaa.

Viimeisenä ja perinteisesti eniten väittelyä aikaansaavina osa-alueina ovat tehontuotto, hyötysuhde ja poljintekniikka. Perinteisen tiedon mukaan lukkopolkimet mahdollistavat paremman tai ainakin tehokkaamman poljintekniikan, sillä etujalan voimakkainta työvaihetta on mahdollista tehostaa vetämällä samanaikaisesti takajalkaa ylös. Ajatus on kaunis ja varsin looginen, mutta ihmiskeho ei toimi tai ole rakennettu tällä tapaa. Takajalan nostosta vastaavat lihasryhmät (takareisi, lonkankoukistajat yms.) ovat pieniä ja sen vuoksi myös heikkoja lonkan ja polven ojennuksesta vastaaviin lihasryhmiin (etureisi, pakara) verrattuna. On itse asiassa näyttöä, että takajalan nostamista korostava poljintekniikka voi vaikuttaa negatiivisesti tehontuottoon. Askelluksen ja juoksutekniikan tapaan, poljintekniikan tietoisella muuttamisella saadaan vain vähän tai ei ollenkaan hyötyjä.

Jos aihepiiriin haluaa perehtyä tarkemmin viimeistä tutkimustietoa, Cycling Science -kirja on erinomainen paikka aloittaa. Taloudellisuutta ja tehontuottoa ajatellen lukkopolkimet eivät ole siis aina oletusarvoisesti voittava vaihtoehto. Alla oleva GMBN:n tekemä empiirinen testi aiheesta päätyi samanlaisiin tuloksiin.

Millainen hyvä poljintekniikka sitten on? Sen tulisi olla jouhevaa ja jopa vaivattoman näköistä unohtamatta seikkaa, että wattia tulee pystyä siirtämään ketjuun ja siitä takarenkaalle toden teolla tilanteen sitä edellyttäessä. Ranskalaiset ovat onnistuneet yhdistämään nämä kaikki adjektiivit yhteen sanaan – souplesse.

Entä haittapuolet?

Tähän asti on käsitelty vain avopolkimien tuomia etuja. Objektiivinen tarkastelu edellyttää luonnollisesti myös haittapuolien tarkastelua. Avopolkimilla saadaan tiettyjä hyötyjä ja ennen kaikkea ne opettavat taitavammaksi ajajaksi, mutta toisaalta ne häviävät myös tietyissä maastonkohdissa.

Eniten tasoituista lukkopolkimille annetaan polkemista edellyttävissä tasaisissa maastonkohdissa, joissa on vaihtelevia epätasaisuuksia. Hyviä esimerkkejä ovat vaihteleva kokoiset juurakot ja kivikot, joita kotimaisesta maastosta löytyy riittämiin. Lukoilla voi keskittyä tasaiseen tehontuottoon, ajolinjojen valintaan ja tarvittavaan kehonkielen käyttöön pyörän päällä. Jalkojen pomppinen voi muodostua ongelmaksi tai vaatii ainakin enemmän keskittymistä kuin lukoilla.

Toinen lukkopolkimien mahdollinen hyöty on, että ne mahdollistavat paremmin pyörän ohjaamisen ja siten tarkemman navigoinnin maastonmuotojen välissä. Hyvillä avopolkimilla ja kengillä kontakti pyörään on yhtä lailla hyvä tai peräti erinomainen, mutta ei yllä silti lukkopolkimien tasolle.

Kolmas mahdollinen seikka on raaka tehontuotto sprinteissä. Käytännössä tämä tarkoittaa siis paikaltaan tai hitaasta vauhdista kiihdytyksiä, joissa pyörä pitää saada mahdollisimman nopeasti vauhtiin. On  näyttöä, että jopa  20 % tehontuotosta tapahtuu takareisillä, joiden rekrytoinnissa lukkopolkimista voidaan saada etua. Asian voi tarkistaa omakohtaisesti ruuvaamalla pyörään kiinni tehomittarin ja kokeilemalla maksimitehot sprinteissä molemmilla poljintyypeillä – simple as that. 

Tosin nämä seikat eivät ole haitanneet esimerkiksi Sam Hilliä, joka voitti vuoden EWS-mestaruuden vuonna 2017. Vaikka enduro on painovoimavoittoinen pyöräilymuoto, fyysinen kunto ja siten myös polkeminen ovat tärkeässä ja joskus jopa ratkaisevassa asemassa. Hillin suoritukset ovat hyvä osoitus avopolkimien kilpailukykyisyydestä. Klikkaa suoraan kohtaan 10:40 kuullaksesi mestarin mietteitä poljivalinnasta.

Ajoasento ja polkemistekniikka

Avopolkimilla ajoasentoon ja polkemistekniikkaan liittyy muutama erityishuomio, jotka on hyvä pitää mielessä.

Ajoasennolla tarkoitetaan tässä yhteydessä asentoa, jossa ajetaan niin sanotusti putkelta eli ollaan seisaallaan pyörän päällä ja valmiina reagoimaan mihin tahansa maastonmuotoon tai haasteeseen, jota polulla on tarjottavaan. Englanninkielessä tälle on osuva termi, attack position. Hyvälle ajoasennolle on ominaista keskellä pyörää oleva painopiste, voimakas taite lantiossa, pieni koukistus polvissa, pitkälle eteen suunnattu katse ja napakka ote tangosta. Pienen, mutta merkitsevän lisän tähän tekevät koukistus nilkoissa, mikä saadaan aikaan yksinkertaisella mielikuvalla: ”Pudota kantapäät alas.

Merkittävä tästä saatava hyöty on, että röykkyisissä ja/tai jyrkissä maastonkohdissa epätasaisuudet ja niistä syntyvät iskut painavat jalkoja entistä tiukemmin polkimiin. Jos polkimilla on ikään kuin varpaillaan, jokainen isku pyrkii erottamaan kuskia ja pyörää toisistaan, mikä on arvatenkin vähemmän toivottavaa.

Samaa ajatusta voi viedä myös putkelta poljettaville osuuksille, mutkista ulos kiihdytyksiin tai yleisesti kohtiin, joissa pitää siirtää tehoa takarenkaalle. Kun jalan asennon pyrkii pitämään saman tapaisena ja painopistettä vie hieman takarenkaan päälle, jalkojen pomppiminen polkimilla vähenee, takarenkaalla on enemmän pitoa ja eturengas kulkee kevyemmin epätasaisuuksien yli. Jäykkäperäisellä pyörällä tämä painopisteellä pelaaminen, polkemisen rytmittäminen ja tehon annostelu maastonmuotojen mukaan korostuvat entisestään. Samalla on kuitenkin hyvä huomioida, että tällainen polkemistyyli on fyysisesti raskas ja edellyttää kauttaaltaan kohtuullista voimatasoa, myös ylä- ja keskivartalosta.

Vinkkejä avopoljinten valintaan

Aivan kuten lukkopolkimien kohdalla, myös avopolkimissa on eroja ja ne eivät ole suinkaan pieniä. Tärkeimpiä seikkoja avopolkimien valinnassa ovat:

  • Koko ja profiili
  • Piikit (riittävän pitkät ja vaihdettavat)
  • Paino
  • Laakerointi

Avopolkimien tulee olla kooltaan riittävän suuret, jotta ne tarjoavat hyvin tukea kengänpohjan alla. Tästä syystä onkin parempi erehtyä kooltaan jopa anteliaalta tuntuvien polkimien puolelle kuin yhtään liian pienien. Hyviä esimerkkejä kookkaista polkimista ovat Crank Brothersin Stemp, Catalyst Pedals ja jossakin määrin myös DMR Vault. Profiili liittyy pääasiassa polkimen korkeuteen tai paksuuteen. Ohuemmilla polkimilla tapaa olla parempi ajotuntuma ja lisäksi ne antavat enemmän maavaraa. Vaikka erot ovat pieniä, jo millimetrien erolla on merkitystä. Yhtälö on kuitenkin haastava, sillä polkimen rungon lisäksi samaan pakettiin tulee sovittaa akseli ja laakerointi. Ohuimmat polkimet ovat noin 20 millin luokkaa tai sen alle.

Koon ohella flättipolkimien piikit ovat merkittävien ajotuntumaan ja polkimien suorituskykyyn vaikuttava seikka. Piikkien tulee olla lukumäärältään riittävät ja ennen kaikkea tarpeeksi pitkät. Jo kerran aiemmin mainitun Sam Hillin poljinkalusto antaa osviittaa, että miltä hyvän avopolkimen tulisi näyttää. 3-5 mm pitkät piikit yhdistettynä hyvään, avopolkimille suunniteltuun, kenkään antaa toiselta planeetalta olevan ajotuntuman ja suorituskyvyn verrattuna halpoihin ensiasennuspolkimiin ja lenkkareihin. Piikkien kohdalla on hyvä huomioida niiden vaihdettavuus. Paras vaihtoehto ovat polkimen rungon läpi kiinnitettävät ruuvit, koska ne ovat oikeasti vaihdettavia vielä kivikosketusten jälkeenkin. Kolhittujen pidätinruuvien vaihto on turhan paljon kärsivällisyyttä vaativa toimenpide, joka tuottaa harvoin halutun lopputuloksen.

Kuva: http://hub.chainreactioncycles.com

Yleinen vastaväite sopivan kokoisten piikkien käytölle on, että ne aiheuttavat tuhoa osuessaan sääreen tai pohkeeseen. Tämä on validi pointti, mutta osittain perusteeton. Hyvällä poljin-kenkäyhdistelmällä tahattomat lipsahdukset ja siten säärikosketukset tapaavat vähentyä radikaalisti tai jopa poistua kokonaan! Toisin sanoen, jalat pysyvät siellä, missä niiden kuuluukin.

Muut suorituskykyyn ja ajotuntumaan liittyvät seikat on parasta sijoittaa poljinvalinnassa painon edelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö avopolkimissa olisi kevyitä vaihtoehtoja. Tyypillinen laadukas avopoljinpari painaa 400 g molemmin puolin. Jos haluaa lähteä grammanviilauksen ja keventelyn tielle, esimerkiksi magnesium-rungolla ja titaaniakselilla varustettu Vault-poljinpari heilauttaa vaa´an kohtuulliseen 290 g lukemaan.

Laakerit mahdollistavat polkimet herkän pyörimisen akselien ympärillä. Poljinkaupoilla ollessa on parasta valita mallit, joissa on suojatut urakuulalaakerit (engl. sealed bearings). Tämä on laakerivaihtoehdoista pitkäikäisin ja kestävin. Urakuulalaakerien lisäksi polkimissa käytetään usein myös puslia. Vaikka polkimet ovat kuluva osa, hyvän poljinparin pitäisi pyöriä pehmeästi ilman välystä ainakin yhden kauden ajot, mielellään enemmän.

Lopuksi on vielä tarpeen mainita, että hyvät polkimet tarvitsevat parikseen veroisensa kengät. Avopoljinkuskit ovat tässä mielessä onnekkaammassa asemassa kuin koskaan ennen, sillä markkinoilla on entistä enemmän hyviä vaihtoehtoja. Markkinajohtaja Five Tenin malleja voi suositella varauksetta. Muita harkitsemisen arvoisia vaihtoehtoja ovat ION ja Shimano.

Toivottavasti tästä tekstistä sai uutta ideaa ja inspiraatiota ajamiseen ja ehkä kytevän kipinän avopolkimien kokeiluun! Poljinvalinnassa ei tarvitse tai ole edes hyödyllistä tehdä täyttä 180 asteen käännöstä, mutta eri vaihtoehtojen kokeileminen ja niiden parhaiden puolien sekä mahdollisten opetuksien hyödyntäminen on sen sijaan aina kannustettava asia. Tämä ja paljon muuta ajotekniikkaan liittyvää löytyvät myös uudesta Maastopyöräkirjasta.

Jos avopolkimet kaipaavat päivittämistä tai ne ovat vielä hankkimatta, katso valikoima kaupan puolella!

-Jukka Mäennenä
29.8.2018

Uusimmat uutuudet!

Voimansiirto 

Maikun CNC -ratas 59,00 €  – Italialaista laatutyötä voimansiirtoon, miten olisi?

ICE Gate -polkimet 94,00 € 

ICE Tiny -polkimet 94,00 € – Uudet ICE:n huippupolkimet junnukoossa!

Ohjaamo ja istuimet

ICE Blackout -satula 36,00 €  – Kisakireä pivotal-satula ICE:lta!

Eclat Bios -satula 39,00 € 

Eclat Mercury -ohjainkannatin 69,00 € 

Pride Racing Cayman HD 31.8 -ohjainkannatin 90,00 €  – Jos tämän stemmin saa notkumaan Flowmotion-tangon kanssa, levypainot ovat loppuneet salilla todennäköisesti kesken jo hyvän aikaa sitten.

Pride Racing Flowmotion HD 31.8 -ohjaintanko 99,00 €  – Oversize-tanko, joka on jäykempi kuin vanhan miehen sääriluu!

 

Rungot

Yess Type 0 -runko 409,00 €  – Muutama yksittäiskappale Expert XL- ja Pro XXL -koossa melkein uskomattomaan hintaan!

Poljinliike ja mitä siinä tapahtuu?

Poljinliike on mielenkiintoinen tapahtuma. Se on ainutlaatuinen useastakin syystä. Ensinnäkin poljinliike tapahtuu keskiön, kampien ja polkimien rajoittamana vain yhdessä tasossa eli jalkojen vapausaste on rajoitettu (sillä oletuksella, että ne halutaan pitää kiinni polkimissa). Lisäksi poljinliikkeestä puuttuu lähes kokonaan eksentrinen eli jarruttava lihastyö, jossa lihaspituus kasvaa jännityksen alla. Palataan tähän myöhemmin, että mitä se tarkoittaa käytännön tasolla.

Poljinliike – lyhyesti

Siitä huolimatta, että kyseessä on kohtuullisen yksinkertainen suoritus, poljinliikkeen tutkimiseen on käytetty huomattava määrä ruutupaperia, excel-rivejä ja ennen kaikkea koehenkilöiden hikeä. On kohtuullisen turvallista sanoa, että tällä hetkellä tiedetään ainakin suurelta osin, mistä on kyse ja ennen kaikkea mitkä ovat merkittävimpiä tekijöitä, kun poljinliikettä halutaan tehostaa ja parantaa.

Poljinkierrosta voi kuvata kellotaululla, joka on hyvin havainnollinen tapa. Tässä yhteydessä voidaan käyttää klassista kuvaa, joka osoittaa, että missä kohtaa liikettä tietyt lihasryhmät ovat aktiivisia. Kiinnittämättä sen enempää huomiota eri vaiheisiin ja lihasryhmien painotukseen, tässä vaiheessa riittää tieto, että suurin osa voimantuotosta tapahtuu kello 14-17 välillä etujalan ojentuessa. Tämä tarkoittaa puolestaan, että leijonanosa voimasta tapahtuu polven ja lantion ojennuksella. Vastoin yleistä neuvoa, nostovaiheen ei tulisi olla erityisen aktiivinen. Itse asiassa siihen liiaksi keskittyminen voi jopa heikentää vastakkaisen jalan ojennussuunnan työtä, mikä johtaa puolestaan alle optimin tulokseen.

Kuva: pinkbike.com

Mielenkiintoisena seikkana poljinliikkeeseen liittyy lisäksi, että työ- ja lepovaiheen suhde on pyöreästi 1/6. Suurin voimantuotto tapahtuu siis 1/6 ympyräradalla ja loput 5/6 liikkeen ajasta saman jalan lihakset ovat enemmän ja vähemmän rentoutuneena. Suhdeluku on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se on hyvin otollinen tehokkaalle lihastyölle. Toisin sanoen jännitys- ja rentoutusvaiheen 1/6-suhde antaa muun muassa aineenvaihdunnallisten seikkojen ansiosta hyvät edellytykset tehokkaalle lihastyölle.

Eksentrinen lihastyö mainittiin lyhyesti alussa tai tarkemmin sen puute. Poljinliikkeessä tätä ei tapahdu, toisin kuin vaikkapa kävelyssä, juoksussa tai hypyn alastulossa. Nopeasti miettien uinti ja painonnoston ensimmäinen vetoliike (noston aloitus ja levyjen irrotus lattiasta) ja poljinliike ovat harvinaisia poikkeuksia, jossa tätä useille liikkeille ja suorituksille ominaista lihastyötä ei tapahdu. Tämä puolestaan tarkoittaa, että jännitys-lyhenemissyklin (engl. stretch shortening cycle, lyhyemmin ssc) rooli on poljinliikkeessä pieni tai kenties jopa olematon. Tästä tulevat käytännön johtopäätökset ovat, että loikka- ja plyometrinen harjoittelu ei ole merkittävässä osassa pyöräilijän harjoittelussa, ajettiin sitten maastossa, BMX-radalla, maantiellä tai velodromilla. Poikkeuksia on luonnollisesti ja tätä elementtiä hyödyntävää harjoittelua kannattaa tehdä ainakin minimimäärä yleisen urheilullisuuden ja hyvin toimivan kehon merkeissä. Hypyt ja niiden alastulot niin maastossa, kuin BMX-radalla ovat asia erikseen ja niissä eksentrinen lihastyö on suuressa osassa. Niitä varten harjoittelu tapahtuu kuitenkin parhaiten pyörän päällä, ei niinkään loikkien tai saliympäristössä.

 

Lukot vai avopolkimet?

Avo- ja lukkopoljinten välinen väittely on todennäköisesti yhtä vanha kuin kissojen ja koirien välinen sota. Ei sohita kuvainnollista ampiaispesää kuitenkaan enempää kuin on tarpeen.

Global Cycling Network julkaisi jokin aika sitten mielenkiintoisen videon, jossa tutkittiin poljintekniikka sekä avo- ja lukkopoljinten eroa muun muassa tehontuoton, sykkeen ja laktaatin kautta. Erot lukkojen ja avojen välillä olivat yllättävät tai ainakin pienemmät, mitä ehkä voisi ensiolettamalla ajatella. Video on parasta katsoa kokonaan itse ja tehdä sen jälkeen oikeaksi näkemänsä johtopäätökset.

 

Aktiivinen nostovaihe, jonka lukkopolkimet mahdollistavat, on jokseenkin ylikorostettu ja tietyissä yhteyksissä jopa väärä neuvo. Missä lukot ovat sitten selvästi paremmat? Pyörään on mahdollisesti parempi kontrolli ja lisäksi sprintteihin voi saada enemmän tehoa, etenkin jos on tottunut ajamaan lukoilla. Ajotaitojen opetteluun avopolkimien käyttöä tai ainakin lyhyttä ”flättikuuria” ei voi suositella liikaa. Tätä sivuttiin aiemmassa kirjoituksessa otsikolla Miksi myös sinun kannattaisi ajaa flättipolkimilla?

 

Muuta poljinliikkeeseen liittyvää

Mitä muita seikkoja on, jotka liittyvät poljinliikkeeseen joko kuskin osalta poljintekniikan muodossa tai sitten kaluston osalta? Otetaan tarkasteluun kadenssi molemmista näkökulmista tarkasteluna. Kadenssi tarkoittaa siis pyöritysnopeutta ja sen mittaukseen käytetään kierrosta minuutissa -yksikköä, joka taipuu lontoonkielellä rounds per minute, lyhyemmin rpm. Kadenssiin vaikuttavat:

  • Lajivalinta ja kalusto
  • Yksilölliset ominaisuudet ja harjoitustausta

Ensimmäinen kohta koskee lajeja, joissa vaihteet eivät ole löytäneet vielä tietään pyöriin. Puhutaan siis ratapyöräilystä ja BMX-racingista. Ne kohdistavat kuskin suunnalle poikkeuksellisen vaativan yhdistelmän voima-nopeusjatkumoa ajatellen. Yhdellä ja samalla jalkaparilla pitäisi pystyä tuottamaan suuria voimia hitaalla liikenopeudella alkukiihdytyksen aikana ja toisaalta saada vielä voimaa ja sitä kautta tehoa ylös myös suurilla liikenopeuksilla kadenssin ollessa korkea. Näissä lajeissa huippukuskit saavuttavat parhaimmillaan +200 rpm kadenssia, jolloin jalat käyvät ompelukoneen tahdilla! Ratapyöräilyssä pitäisi pystyä puolestaan ajamaan mukavasti 120-130 rpm kadenssilla pitkiäkin aikoja.

Toinen kohta eli yksilölliset ominaisuudet ja harjoitustausta ovat toinen merkittävä tekijä. Nopeusominaisuuksissa pitkäkestoinen ja säännöllinen harjoittelu ovat edellytys, jos ne on syytä saada korkealle tasolle. Nuoruusiän harjoittelu korostuu tässä kohdassa myös merkittävissä määrin, vaikkakin suoranaisten herkkyyskausien olemassaoloa on kyseenalaistettu.

Entä sitten pyöräilylajit, joissa kalusto on tällä vuosituhannella ja pyöristä löytyy vaihteet? Kadenssin tulisi olla omavalintainen. Sillä hetkellä luonnolliselta tuntuva kadenssi on todennäköisesti sillä hetkellä lähellä optimia. Tähän voi vaikuttaa luonnollisesti vaikuttaa harjoittelulla, mutta itseään ei ole välttämättä tarpeen ajaa mihinkään muottiin, ellei ole selvästi jommassakummassa ääripäässä.

 

Lopuksi

Jutussa ei ole ehkä suurempaa loppupäätelmää tai sanomaa sen ulkopuolella, että yleisesti poljinliikkeessä käytetyt ohjeet eivät ole välttämättä (täysin) oikeita. Lisäksi lukkopoljinten tuomat hyödyt eivät ole välttämättä yhtä suuret tai ainakin täsmälleen sellaiset, mitä usein ajatellaan. Jos flättipolkimien kilpailukykyyn ei usko, Sam Hillin vuoden 2017 EWS:n voittoa ei olisi pitänyt tapahtua.

Jos pyörässä ei ole hetkeen ollut flättipolkimia ja sellaisten osto on edessä, hankintaan kannattaa satsata. Polkimet ovat yksi harvoista kontaktipisteistä pyörään ja niissä ei kannata säästää. Sama asia pätee kenkiin ja näistä mainittiin aiemmin julkaistussa poljinvalintaa käsittelevässä jutussa.

Pari hyvää vaihtoehtoa tsekattavaksi ovat Steele Industriesin petaalit ja moninkertaiset testivoittajat DMR Vaultit. Keveyttä hakevien tai junnukuskien kannattaa silmäillä myös ICE:n malleja.

Lopuksi vielä pari klippiä poljinliikkeeseen ja polkemiseen liittyen sen enempää  poljinvalinnasta välittämättä.

Power hour in Aigle!!

Henkilön Renaud Blanc (@renaud373blanc) jakama julkaisu

 


 

DMR Bikes – nyt hyllyssä!

Brittimerkki DMR:llä on varattuna dirt- ja trailsajon käsittelevissä historiankirjoissa monta aukeamaa. Vuosituhannen alkupuoliskolla lajin parissa olleet muistavat varmasti ikoniset rungot, kuten Sidekick ja Trailstar.  Teräksinen Wingbar asetti dirttiajoon tarkoitetuille ohjaintangoille uuden standardin ja V8- sekä V12-polkimet ovat jo legendoja itsessään.

Valmistaja ei ole hidastanut tahtia ja suunnittelupöydän ääressä on kulutettujen teekupposten määrä on varmasti hurja. Dirt-ajamisen lisäksi DMR:n komponentit soveltuvat erinomaisesti mihin tahansa painovoimavoittoiseen ajamiseen. Hyllystä löytyvät nyt myös supersuositut Brendan Faircloughin Deathgrip -gripit ja Brendog-polkimet!

Myös lukkopoljinkuskien tarpeet ovat huomioitu paljon kiitosta keränneiden V-Twin -polkimien muodossa. Nämä SPD-mekanismia käyttävät polkimet kestävät isommatkin kiveniskut tarjoten samalla mukavasti tukea kengälle ison runko-osan ansiosta.

Tsekkaa kaikki saatavilla olevat tuotteet alta:

Defy+ -stemmi

Wingbar Alloy Mk3 -ohjaintanko

Deathgrip -gripit

Vault-polkimet

Vault Brendog -polkimet

V-Twin -lukkopolkimet

 

Ja kuten ennenkin, toimituskulut sisältyvät hintoihin!

 

Miksi myös sinun kannattaisi ajaa avopolkimilla?

Avopolkimet mielletään nykyään valinnaksi vain dirt-, slopestyle-, freeride- tai BMX-pyöriin. Muutaman satunnaisen flättipoljinparin näkeminen bikeparkien ulkopuolella on harvinaisuus. Tämä on sääli. Tarkoituksena ei ole kaivaa esiin jo moneen kertaan kulutettua väittelyä avo- ja lukkopoljinten paremmuudesta, vaan mitä hyötyjä poljinvalinnan laajentamisesta voi olla.

 

Miksi harrastat pyöräilyä?

Ensimmäiseksi on hyvä lähteä alusta, siis aivan alusta. Miksi ajat pyörällä ja olet tehnyt sitä mahdollisesti jo pitkään? Syyt tiivistyvät todennäköisesti joihinkin kolmeen seuraavista kohdista:

  1. Tavoitteellinen harrastaminen, uuden oppiminen ja onnistumisen tunteiden saaminen
  2. Hauskanpito
  3. Elinkeino

Jos et ole ammattilaisajaja ja saa kirjaimellisesti leipääsi ajamalla pyörää (mikä on epätodennäköistä), jää jäljelle kaksi syytä ja niissäkin on paljon päällekkäisyyttä. Uuden oppiminen on lähtökohtaisesti hauskaa ja vastavuoroisesti hauskaa pitämällä olosuhteet oppimiseen ovat suosiolliset.

Mitä yhteistä tällä on poljinvalintaan? Paljonkin. Avopolkimilla tiettyjen ajotaitojen oppiminen ja kehittäminen onnistuvat paremmin. Jos tietyn taidon osaa avopolkimilla, se onnistuu lähes varmasti myös lukoilla. Ikävä kyllä asia ei toimi toisin päin. Mitä paremmaksi pyöränkäsittelyssä kehittyy, sitä hauskempaa ja nautinnollisempaa ajaminen on, mikä on itseään ruokkiva positiivinen kierre. Ja avopolkimet voivat olla osana tässä kiertokulussa.

 

Avopoljinten käytön hyödyt

Lähdetään liikkeelle aloittelijan näkökulmasta. Olet ensimmäistä kertaa metsäpoluille ja mahdollisesti vielä nopeamman ja taitavamman ajokaverin kanssa. Meno jännittää, ehkä vain hyvällä tavalla, mutta jännittää silti. Tätä ei ainakaan auta tieto, että pyörästä ei pääse välttämättä irti samalla tapaa vaistonvaraisesti kuin on tottunut. Tämä näkyy kaikilla osa-alueilla aina itseluottamuksesta pyöränkäsittelyyn, mikä antaa kaikkea muuta kuin optimiolosuhteet taito-oppimiselle. Lisäksi ajokokemus ei ole välttämättä niin miellyttävä, mitä se voisi muuten olla. Tilanne ei ole tietenkään kaikkien kohdalla tällainen, mutta moni pystyy varmasti samaistumaan kuvaukseen.

Minkä ajotaitojen opettelussa avopolkimet toimivat sitten lukkoja paremmin? Ensimmäisenä esiin nousee arvatenkin bunny hop. Suoritustekniikka edellyttää oikein ajoitettua painopisteen siirtoa niin, että takarenkaan saa irti maasta – poljintyypistä riippumatta. Jos bunny hopin osaa lukoilla, mutta avopolkimilla jalat irtoavat polkimista kuin tykin suusta ammuttuna, tekniikassa on korjaamista. Ja niin sanottua english bunny hoppia tai vastaava ei kannata edes ottaa puheeksi. Bunny hop on bunny hop ja väärin tehty suoritus ei muutu yhtään paremmaksi nimeä vaihtamalla. Alkuun pääsee opettelemalla pelkästään takarenkaan nostamisen tasamaalla painopisteen siirron avulla. Tämä on perustaito, joka onnistuu usealta alakouluikäiseltäkin.

Tästä jatkaessa kaikkien edistyneempien taitojen opettelu hyötyy yhtä lailla avopoljinten käytöstä. Oli kyseessä sitten hyppyristä hyppääminen, manuaalit tai vaikkapa liukkaalla mutakelillä ajaminen, avopolkimet antavat rehellisen kuvan, että miten homma onnistuu.

Avopolkimet siistivät monessa tärkeässä taidossa tekniikkaa ja ohjaavat itsessään oikean tekniikan oppimiseen. Ja kyllä, aluksi tekeminen voi olla turhauttavaa ja kuvainnollisesti henkistä turpaan ottoa, kun ajosta ei tunnu tulevan yhtään mitään ja jo osatutkaan asiat eivät tunnu onnistuvan.. Mutta kuten yleensä, kaikki saavuttamisen arvoinen vaatii työtä ja lopussa kiitos seisoo.

 

Lukkopoljinten käytön hyödyt

Suurimmat hyödyt lukoilla tulevat mahdollisesti paremmasta pyörän kontrollista ja tiedosta, että jalka pysyy lähes varmasti polkimella täsmälleen samassa kohtaa myös röykkyisämmässä menossa. Tosin herrojen Fairclough ja Hill ajo laittaa kyseenalaistamaan, että onko pyörän käsittelyssä merkittävää etua lukkopoljinten hyväksi.

Erityisen korkeilla kadensseilla, joita ilmenee esimerkiksi ratapyöräilyssä ja BMX-racingissa, lukkopolkimista on myös selkeä hyöty, sillä ne mahdollistavat vain nopeaan pyörittämiseen keskittymisen ilman huolta, että jalka irtoaisi hallitsemattomasti polkimelta.

Entäpä sitten polkeminen. Poljinliikehän on tehokkaampi, kun voimantuotto saa tasattua enemmän koko ympyränkaarelle, eikö? Ei välttämättä. Kellotauluvertausta käyttäen suurin osa voimantuotosta tapahtuu polkimen liikkuessa kello yhdestä kello viiteen, mikä tapahtuu lonkka- ja polvinivelen ojennuksella. Näistä liikkeistä vastaavat koko kehon suurimmat ja voimakkaimmat lihasryhmät; etureisi ja pakara. Polkimen veto ylöspäin tapahtuu puolestaan lonkka- ja polvinivelen koukistuksella, joka on huomattavasti pienempien ja heikompien lonkankoukistajien ja takareiden heiniä. Erosta saa hyvän käsityksen istumalla tuoliin ja asettamalla jalan koukussa esimerkiksi avustajan (siis ajokaverin) syliin ja työntämällä avustajaa poispäin, jonka jälkeen sama koejärjestely toistetaan vetämällä jalkaa itseä kohden avustajan pitäessä kiinni. Kysy kumpi liikesuunta tuntui avustajan mielestä voimakkaammalta.

Maastopyörällä kadenssit ovat huomattavasti alhaisempia esimerkiksi maantiepyöräilyyn verrattuna, jolloin poljinkierrosta kohden tapahtuva voimantuotto on vastaavasti suurempi. Tällöin suurin osa voimantuotosta tapahtuu juurikin lonkka- ja polvinivelen ojennuksella. Erityisesti takajalan nostamiseen keskittyminen voi joissakin tapauksissa jopa heikentää ojennussuunnan voimantuottoa. Maantiellä tilanne on erilainen korkeampien kadenssien johdosta, jolloin tasaisempi poljinliike on eduksi.

Tietenkin nämä ovat vain yleistyksiä. Kokeile mikä toimii omalla kohdallasi, mutta ei kannata välttämättä niellä purematta väitettä, että lukkopolkimien käytöllä polkeminen olisi aina oletusarvoisesti tehokkaampaa. Ja vaikka se olisi, avopoljinten ajoittainen käyttö voi siistiä ja parantaa pyöritystekniikka.

 

Summa summarum

En ole lukkopolkimia vastaan. Sen sijaan olen avopoljinten käytön puolesta taitavammaksi ajajaksi tulemisen ja hauskanpidon nimissä. Jos avopolkimet ovat toistaiseksi vieras tai vain vähän käytetty väline, niille kannattaa antaa mahdollisuus. Älä kuitenkaan putoa yleiseen avopoljinten kokeilijan ansakuoppaan ja hommaa halvimpia mahdollisia muovirimpuloita lenkkarien pariksi. Hyvät lukkopolkimet ja kengät eivät ole halpoja ja sama pätee myös yhtä lailla flättipolkimiin! Five Tenin kengissä on vaikea mennä vikaan ja asiallisia flättipolkimia on markkinoilla enemmän kuin koskaan. Tsekkaa tarjonta aluksi vaikkapa kaupan puolelta.

Hauskaa ajoa – poljinvalinnasta riippumatta!

-Jukka Mäennenä

 

Lisää aiheesta:

https://dirtmountainbike.com/features/flat-pedals-endangered-species.html

https://pedalinginnovations.com/science/

http://www.mbr.co.uk/news/clipless-versus-flats-359866